KESÄTAPAHTUMISTA eli kaupunkitila kaupunkien ulkopuolella

Julkaistu Minervan Pöllön numerossa 3/2012 ”Kaupunkitila”

Juttukuvitus

Teksti: Joonas S. Martikainen

Kuvitus: Jaakko Jekunen

 

Yksi Facebookissa, lehtien sivuilla ja noin yleisestikin keskustelua ja hyörinää herättänyt viimeaikainen ilmiö on ollut keskustelu kaupunkitilasta. Erilaiset kaupunkiaktiivisuuden muodot ovat nousseet tapetille: katutaiteen asemasta ja rangaistavuudesta kiistelyn lisäksi ihmiset ovat ryhtyneet ottamaan kotinurkkiaan omaan käyttöönsä ja ruvenneet pyörittämään ravintolapäivää, ryyppäyspäivää, Kallio-liikettä ja muita vastaavia tapahtumia ja yhdistyksiä, usein silkasta yhdessä tekemisen ilosta. On kiistoja julkisessa tilassa liikkumisesta ja näkymisestä sekä siitä, ketkä saavat olla läsnä kaupallisissa tiloissa, kuten ostoskeskuksissa, jotka valtaavat yhä enemmän tilaa itse kaupungista. Helsingin kaupunginvaltuustossa otettiin jopa käsittelyyn asti esitys katumainonnan kieltämisestä. Naisaktivistit haluavat ottaa yön takaisin ja tuntea olonsa turvalliseksi; Slut Walk korostaa, että naisilla on kaupunkitilassa oikeus näyttää juuri siltä, miltä he haluavat, ilman pelkoa fyysisestä tai muunkaanlaisesta häirinnästä tai väkivallasta.

Toiset kritisoivat ravintolapäiväjengiläisten ja muiden boheemin porvarillisten projektien, no, porvariutta ja yletöntä siisteydenkaipuuta, toiset katujen epäsiistiyttä ja sen herättämää epämiellyttävää tunnetta. Kaupunkitila on vuoroin ylikaupallistunut, turvaton, epäsiisti, liian siisti, mahdollisuus psykomaantieteellisiin kokeiluihin, olohuone, baari ja disko. Kaupunkitilasta kiistellään, sitä halutaan ottaa haltuun, siinä halutaan tehdä ja sanoa asioita, siitä ollaan valmiita taistelemaan.

Lue lisää

  

Jari Julan näyttely ”Ei-mitään” Galleria Katariinassa

Sattumapaikka

Jari Jula: Ei-mitään. Maalauksia. Galleria Katariina, Kalevankatu 16, 31.10.–18.11.2012.

Taiteilija Jari Julan taiteen väitöstyöhön kuuluva näyttely Ei-mitään koostuu suurikokoisista maalauksista kankaalle, sekä joukosta pieniä, pleksilevylle maalattuja muotokuvia. Minervan Pöllö kävi tutustumassa näyttelyyn ja juttelemassa filosofiasta maisterintutkintonsa tehneen taiteilija Julan kanssa.

Galleriaan tulijan ottaa vastaan kaksi valtavaa, koko seinän peittävää maalausta. Molempien nimi on ”Da Vincin seinä”. Näyttelyesitteessä taiteilija kertoo, että siinä missä Leonardo da Vinciä kiehtoi homeen muodostamat maisemat ja hahmot seinissä, ”minua kiehtoo hahmoissa ja maisemissa näkyvä seinä”. Jula kertookin näyttelyn töitä maalatessaan pyrkineensä määrätietoisesti poistamaan teoksista kaikki elementit, joissa hän näki hahmoja tai merkityksiä, ja siten saavuttamaan merkityksistä tyhjän tilan, ei-minkään. Tätä menetelmää Jula kutsuu ”visuaaliseksi reduktioksi”, ja sen päämääränä on saada esiin sattuma osana ”taiteen tapahtumista”. Tämä on myös Julan väitöstyön teema.

Sattuma ei ole Julalle yhtä kuin satunnainen tapahtuma, vaan ennen kaikkea yhteensattuma – siis yllättävä tapaus, johon liittyy merkitys. Jula onkin pyrkinyt raivaamaan sattumalle tilaa paitsi päästämällä satunnaiset prosessit – lian, liuottimet ja halkeamat – tekemään työtään, myös merkityksien tietoisella poistamisella. Näin kaiken teoksissa jäljellä olevan merkityksen pitäisi olla sattumaa.

Pienet pleksilevymuotokuvat nimeltään ”Sattumaa ei ole, deterministit ryhmäkuvassa” ovat toisteisia hahmoja, joihin on aiheutunut sattumanvaraisia virheitä päälle valutetun liuottimen vaikutuksesta. Bertrand Russellin posket ovat pullistuneet niin symmetrisesti, että on vaikea uskoa että kyseessä on satunnainen prosessi.

Jula ei ole kuitenkaan teoksissaan pyrkinyt surrealistien tai dadaistien tapaan häivyttämään tekijyyttä. Päinvastoin, hänelle tärkeintä on onnistunut prosessi, ei niinkään onnistunut teos. Toisaalta Jula ei pidä taidettaan käsitetaiteena jossa keskityttäisiin vain taustalla olevaan ajatukseen, sillä hänelle keskeistä on kuitenkin onnistuneen prosessin manifestoituminen esteettisesti tyydyttävänä, visuaalisena teoksena.

Julan väitöstyö, jota ohjaa teoreettisen filosofian dosentti Juha Himanka, pyrkii selvittämään luovan prosessin anatomiaa. Se ei pyri määrittelemään taidetta tai antamaan normatiivisia suuntaviivoja taiteenteon prosesseille. Jula kuitenkin katsoo, että kaikki taide kumpuaa jollain tavalla samasta ”tunnelmasta”. ”Kaikki hyvät teokset ovat osallisia jostakin samasta”, hän tiivistää.

Sattumaa ei ole - deterministifilosofit ryhmäkuvassa

Kirjoitus julkaistaan myös Minervan Pöllössä 3/2012 Kaupunkitila

Akseli Huhtanen



CrimethInc. Helsingissä 9.11.

Pari vuotta sitten Minervan Pöllön teemana oli dystopia. Tuolloin lehdessä 2/2010 julkaistiin käännöksenä amerikkalaisen CrimethInc. -anarkistikollektiivin kirjoitus ”Politiikkanne on vitun tylsää”.

Nyt, kun julkisen tilan hallintaan, autoritariaan ja autonomiaan liittyvät kysymykset ovat jälleen pinnalla Pöllössä kaupunkitila-teemanumeron myötä, saapuu CrimethInc. sopivasti vierailulle Suomeen. Kollektiivi puhuu useissa luentotilaisuuksissa.

Helsingin luento pidetään 9.11.2012 klo 18.00 Uuden ylioppilastalon Mannerheim-salissa (Mannerheimintie 5A, 5. kerros). Tilaisuuden järjestää yhteistyössä Helsingin Yliopiston A-ryhmä ja AutOp. Luentotapahtuma on myös Facebookissa.



Työnteon autuudesta – protestanttinen etiikka, työmoraali ja perustulo

Teksti: Otto Lehto

Julkaistu Minervan Pöllön numerossa 2/2012 ”Joutilaisuus”

Johdanto: protestanttisen etiikan nykytilanne

”Presidentti on työ.” – Suomen Tasavallan Presidentti, Sauli Niinistö

Näyttää siltä, että – presidentin, pääministerin ja valtiovarainministerin tutun turvallisesta retoriikasta huolimatta – protestanttisen työetiikan retoriikan, tuon porvarien ja sosiaalidemokraattien perinteisesti omaksuman dogmin, suosio on kääntynyt dramaattiseen laskuun, samalla kun Euroopan talous ja työmarkkinat ovat kokeneet valtavan alasuhdanteen 2000-luvun alussa.

Suomen vanhojen puolueiden retoriikka on läpeensä luokkataistelun hengen ja protestanttisen työetiikan kyllästämää. Heidän työnteon tärkeyttä korostavan diskurssinsa mukaan on suuri vaara, että talouden kovat realiteetit uhkaavat tehdä lähivuosikymmeninä suomalaisten elämästä vaikeaa. Vanhat puolueet pelkäävät, että nuori polvi downshiftaa itsensä ulos työmarkkinoilta, jääden lähinnä ”skeittaaileen ja dataileen” sosiaaliturvan – ja pahimmassa tapauksessa vastikkeettoman perustulon – varaan.

”Työn määrän Suomessa pitää lisääntyä,” sanoi Lasse Männistö (kok.) minulle hiljattain painokkain äänensävyin. Hän sai lopputuloksen vaikuttamaan väistämättömältä, lohduttomalta, porvaripuolueille ominaisella, omatuntoa kolkuttavalla tavalla, onhan meillä – ”toki” – ongelma väestön ikärakenteen ja sosiaalipoliittisen huoltosuhteen kanssa, eli ns. sosiaalipoliittinen ”kestävyysvaje.” Myös Akavan nykyinen kokoomuslainen puheenjohtaja Sture Fjäder kauhisteli minulle ehdotusta, että protestanttinen työmoraali pitäisi, tai sitä edes voisi, korvata jollain paremmalla. Valtapuolueiden pelko ja huoli moraalin rappiosta näkyy niiden poliittisessa retoriikassa. Talouden kestävyysvajeen korjaamiseksi tarvittaisiin työkykyistä ja työhaluista kansalaista. Mutta sellaista ei kohta enää ole tarjolla – talouden johtajien kauhuksi – kun kansan työmoraali löystyy kuin vyötärömakkara.

Tämä ei ole esimerkki vasemmisto-oikeisto -erottelusta, sillä myös vanhan linjan demarit nykyisessä hallituksessa jakavat porvaripuolueiden huolen rappeutuvasta työmoraalista, mikä näkyy jyrkkänä vastustuksena minkäänlaista sosiaaliturvauudistusta, tai ”silpputyö”- eli ”prekariaatti”-kehitystä kohtaan. Tällainen kehitys on pahasta, sillä se uhkaa kolmikantaisen syndikalismin/korporatismin rakenteita.

Uuden ”punavihreän” vasemmiston työn vieroksunta

Toisaalta koskaan aikaisemmin ei ole vasemmiston itsensä työmoraali ollut niin rappeutunut kuin se on nykyään. Nykyään on hip olla punavihreä kohtuutalouden kannattaja.

”Degrowth” on nimittäin, ironista kyllä, kovassa kasvussa: mm. Tim Jacksonin ja Serge Latouchen kirjoja on käännetty hiljattain suomeksi. Puhutaan työnteon vähentämisestä ja talouslaskusta uutena utopiana.

Tämä on ansiokasta kehitystä sikäli, että yksi suurimmista poliittisen retoriikan tabuista – talouskasvun välttämättömyys – on kyetty murtamaan. Tajuamme, että esimerkiksi onnellisuutta ei voi mitata, tai ainakaan taata, taloudellisen kasvun tai varallisuuden mittareilla. Tabujen murtamisella on sitä paitsi itseisarvo; ”pyhiä” tabuja täytyy aina välillä laittaa likoon, jotta todellinen kulta erotetaan katinkullasta.

Kuitenkin tämä uusi kehitys – joka on lähinnä 60-luvun marcuselaisen ”Uuden Vasemmiston” ”elämän-Marxismin” perinnön jatketta punavihreiden intellektuellin parissa – on myös valitettavaa, koska nykyään ei enää kukaan itseään kunnioittava kriittinen teoreetikko uskalla puhua työpanoksen kasvattamisesta tai edes ihmisryhmästä ”työläisluokka,” vaan lähinnä siitä, miten 1900-luvulla rakennettua työnteon kakkua pitäisi jakaa entistä tasaisemmin – mieluiten työtunteja vähentämällä.

Ainoat vasemmistoajattelijat, jotka vielä puhuvat perinteisistä työn arvoista – valtapuolueiden ulkopuolella – ovat romanttisen luokkataistelun nostalgikkoja; ”epäonnistuneita 60-lukulaisia,” jotka eivät koskaan vetäneet tarpeeksi LSD:tä – kuten Noam Chomsky tai Richard Rorty.

Tässä hekumallisessa uuden vihervasemmiston fantasioimassa ”lopun ajan” ilmapiirissä, jossa työ ja talous nähdään oikeistolaisena hapatuksena, ja jossa laiskuuden paratiisi on vain yhden jointin tai halauksen päässä, valtiollista ”establishmenttia” viime vuosikymmenet hallinnut demari-kokoomus-akseli näyttäytyy protestanttisen etiikan viimeisenä linnoituksena, kuin saarrettu Gomorra – ja aivan yhtä dekadenttina ja tuhoon tuomittuna.

Uudet puolueet vasemmistoliitosta vihreisiin ja piraatteihin kannattavat uudenlaista suhtautumista työhön, joka on suora uhka protestanttiselle työetiikalle – tai ainakin näyttäytyy sellaisena.

Kuka uskaltaa enää uneksia täystyöllisyydestä? Kuka enää kehtaa muka tunnustaa rakastavansa työtään – saati sitten ylitöitä! Joskus oli vielä kunniakasta sanoa tekevänsä kahta duunia samanaikaisesti; nyt se on valitettavaa prekariaattikehitystä, joka täytyy murtaa – downshiftaamalla ja jakamalla ilmaista rahaa kaikille. Sosialismi ilman työtä: tämä on vasemmiston uusi motto.

Työttömyyden ja vapaa-ajan valtakunta on onnen valtakunta?

Mutta eikö vapaa-ajan lisääntyminen ole juuri se autuuden tila, johon ihmiskunta, tuo selkärankansa pikkuhiljaa kadottava nisäkäs, halajaa?

Bob Black on kirjoittanut anarkistisessa klassikkoesseessään ”Eroon työstä!”, että ”voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän täytyy lopettaa työnteko.” Tulee huomata, että protestanttisen työetiikan mukaan (jota Max Weber kutsui ”kapitalismin hengeksi”) taas voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän pitää tehdä töitä – ja tehdä lisää työpaikkoja talouskasvun avulla. Tämä kohtalokas aatteellinen muutos, eli protestanttisen työmoraalin rappio, on osa kristinuskon kuolemaa post-nietzscheläisessä Euroopassa.

Mutta miksi työstä edes pitäisi nauttia? Eikö ole parempi, että vähennämme yhteisvoimin yhteiskunnan kokonaistyöpanosta ja siirrymme pienemmän tuotannon ja pienemmän kulutuksen aikaan? Jopa Soininvaaran kaltainen teknokraatti on asettunut kannattamaan työviikon lyhentämistä ja vapaa-ajan lisäämistä. Työnteon autuudesta on jo korkea aika siirtyä vapaa-ajan autuuden ihannointiin – vai kuinka?

Mutta mistä se vapaa-aika ”saadaan” tai ”luodaan” – vai myönnämmekö me sen itsellemme tietynlaisen antautumisen – Heideggerin Gelassenheit, Learyn ”turn on, tune in, drop out” – kautta?

Nykyään, toisin kuin vielä 80- ja 90-luvuilla, ei enää uskota (paitsi Ray Kurzweilia fanittavien transhumanistien keskuudessa, Zeitgeist-utopioissa ja hurmoksellisissa TED-konferensseissa), että kehittyvä teknologia takaa meille tämän vapaa-ajan utopian; ei, vaikka juuri teknologia, talouskasvu ja kansainvälinen kauppa – kuten sekä Adam Smith että Karl Marx olisivat sanoneet – ovat taanneet meille historiallisesta korkean elintason. Työnarvoteoria on korvattu vasemmistointellektuellin piirissä utooppisella sosialismilla. Antiglobalisaatioliike vastustaa pahoja korporaatioita mutta ei pysty tarjoamaan mitään parempaa utopiaa kuin tuo työttömien kibbutzim – Occupy-liike – Wall Streetillä ja Helsingin keskustassa.

Me nautimme kollektiivisesti aikaisempien sukupolvien perinnöstä, ja työhön perustuvan talousajattelun hedelmistä, tuomatta itse mitään uutta kehitysvaihetta taloudellisen kehityksen historiaan, paitsi idean regressiosta kohti menetettyä esiteollista Edeniä, harmonista työttömien paratiisia.

Uuden ajan profeetat eli protestantismin eutanasia

Tämä uusi työn vieroksunta on ennen kaikkea humanistien ja laiskistuneiden pääkaupunkilaisten, mutta myös nuorison anomisten, postmodernien asenteiden seurausta.

Työläisen – tai, kuten nykyään sanotaan mieluummin, yrittäjän – ”protestanttinen omatunto” on todella kokenut mahalaskun, mutta ehkä se on positiivista kehitystä, joka johtaa meitä kohti autuasta, sopivan punavihreää, ekologisesti kestävää, kevyen työviikon kohtuutaloutta, jossa lauletaan ja soitetaan reilun kaupan nokkahuilulla yhdessä onanoivassa ruokaringissä sateenkaaren alla?

Ehkä; mutta työmoraalin löystyminen vieraannuttaa meitä työstä. Se on työn hedelmistä nauttimista ilman työn tekemisen iloa. Siinä vieraannutaan tavaroiden, palveluiden ja ideoiden alkuperästä ja olemuksesta. Siinä hylätään ne periaatteet jotka mahdollistavat vapaa-ajan nautintojen kasvun. Työmoraalista luopuminen ei ole hyvä lääke kuolevan protestanttisen etiikan jättämään tyhjiöön. Tarvitsemme korvaavia mekanismeja, joilla taataan työnteon arvostus jatkossakin.

Ainoastaan työnteolla ja talouskasvulla saavutettu historiallisen korkea elintasomme, yhdistettynä 1900-luvun sosiaalidemokraattiseen kamppailuun säädyllisen työviikon puolesta, on mahdollistanut vapaa-ajan lisääntymisen – eli viime kädessä kaiken tämän punaviherhippityttöjen, protestanttista työmoraalia syöpäläisen lailla tuhoavan, downshiftaus-lusmuilun ja Reilun Kaupan kahvilla elämisen valtion verorahoilla, eli suurten ikäluokkien työpanoksen kustannuksella.

Emme ole, nyt tai koskaan, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa voisimme sanoa, että olemme tehneet tarpeeksi työtä tai saavuttaneet ”riittävän” elintason, koska ainoa ”riittävä” elintaso on se, että kaikki tarpeemme ja halumme ovat tyydytettyjä – mikä lienee (vielä) kaukainen tavoite. Sitä ei voi saavuttaa, mutta sitä kohti voi mennä askel askeleelta: kovan työn kautta. Olemme vielä köyhiä, primitiivisiä Adameita, jotka ovat tuskin maistaneet Edenin puusta – ja nyt jo kaipaamme, ennen aikojamme, takaisin laiskottelijoiden Paratiisiin. Tämän on mielen heikkoutta, häpeällistä sellaista. Se on moraalin rappiota. Emme ole enää valmiita ottamaan vastuuta omasta tulevaisuudestamme ja ”käärmeen” – tiedon ja kehityksen – tiestä, vaan käperrymme mieluummin takaisin tietämättömyyden ja pyhyyden paratiisiin, jossa mitään ei tapahdu mutta morfiini, ja jumalainen tietämättömyys, ovat hedonistinen kohtalomme.

Jos todellisuudessa ”tyydymme” kohtuuteen, ainoa tapa pitää yllä saavutetun utopian illuusiota on repression, mytologian ja väkivallan kautta. Dystopia on seurausta oikoreiteistä onneen.

Ainoa tapa saavuttaa todellinen vapaa-aika – sellainen, joka on vapaa paitsi työstä, myös kärsimyksestä – pohjaa yhteiskunnalliseen edistykseen, työnteon arvostamiseen, teknologiseen kehitykseen ja kestävään talouskasvuun. Tämä voi olla konservatiivinen utopia, liberaalinen utopia ja sosialistinen utopia, riippuen ihmisten näkökulmasta. Tämä on, yhtä kaikki, Valistuksen ja kehitysuskon utopia, jolle – yhdistettynä uuteen työmoraaliin – uskon, että on vielä tilausta.

Uskon, että työntekoa ja talouskasvua, eli yhteiskunnallisen kehityksen moottoria, pitääkin arvostaa – eli moraalisesti puolustaa – myös jatkossa, vaikka protestanttinen työetiikka on tullut tiensä päähän.

Mutta toki liioittelen kehityssuuntia. Elämmekö muka protestanttisen etiikan loppua? Ei kai: onhan meillä vielä jatkuvaa työnteon ihannointia ja talouskasvun välttämättömyyttä korostavaa retoriikkaa.

Ja todella: Eurooppaa nykyään hallitsevat perinteikkäät puolueet (nuo ”talouskasvun” Cagliostrot ja Houdinit, jotka taikovat työpaikkoja peräaukostaan) puhuvat ikään kuin protestanttinen työmoraali olisi vielä olemassa, voimissaan ja toimiva pelote ihmisten omalletunnolle; mutta uudemmat puolueet, ja lapset ja nuoret ikäluokkana – jotka pääsääntöisesti kannattavat näitä uusia puolueita – haluavat vähintään lyhyempää työviikkoa ja yleensä myös jonkinlaista ”ahneuden ja kulutuksen hillitsemistä” – joka on koodikieltä työntekoon kannustavan kapitalistisen omantunnon tappamiselle.

Tähän ei ole ratkaisuna kuin protestanttisesta työmoraalista luopuminen ja korvaavan työmoraalin kehittäminen tilalle.

Lopuksi: Miten helvetissä korvaamme protestanttisen etiikan?

On selvää, että yhteiskuntamme on tullut tiensä päähän. Se ei voi jatkua nykyisellään tai kehittyä eteenpäin – saati kasvattaa työmarkkinoitaan – niin kauan kuin kasvavat lapset ja nuoret joko ”syrjäytyvät” kokonaan pois yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta zombikuluttajiksi, tai downshiftaavat ja uudelleensosialisoituvat kohti hippikohtuuyhteiskuntaa – kummassakin tapauksessa nakertaen hyvinvointivaltion toimintaedellytyksiä.

Olisi hyvä, että protestanttisen työmoraalin – tuon ”laiskaa” ihmistä kepittävän fasistisen omantunnon – tilalle kehitettäisiin korvikkeita, jotka säilyttäisivät protestanttisen työetiikan hyödyt mutta eliminoisivat sen haitat, ja yksi parhaimmista keinoista olisi kannustimen, porkkanan, kehittäminen niin houkuttelevaksi, että mitään keppiä ei tarvita. Utooppisesti sanoen työnteon masokismi/sadismi on korvattava työn ekstaasilla.

Yksi hyvä tapa kannustaa työntekoon ja samalla mahdollistaa vapaa-ajan uusi utopia on, ”Perustulon aika”-pamfletin (2012) – ja puolueiden kuten vihreiden, vasemmistoliiton, piraattien ja edistyspuolueen – mukaan, vastikkeeton perustulo. Perustuloa voi puolustella monelta suunnalta, mutta kaikki liittyvät työteon kannustavuuteen. Se poistaa työltä sen ”elämän ja kuoleman” elementin, joka on ollut protestanttisen etiikan moottori, koska kenenkään ei tarvitse kuolla nälkään tai anella almuja pysyäkseen elossa, eikä myöskään olla valtion jatkuvan kontrollin alaisena. Samalla se mahdollistaa työn uudelleen arvostamisen, koska kaikki työnteko on kannattavaa, mikä puolestaan lisää työhalua ja työn autonomiaa. Perustuloa voi toki myös vastustaa, jos kokee, että keppi, eli pelko köyhyydestä ja kuolemasta, on parempi kannustin kuin porkkana, eli innostus tulevaisuudesta ja itsensä kehittämisestä. Tämä on kuitenkin turhaa, sillä a) protestanttinen omatunto on kuolemassa (”Jumala on kuollut”) ja b) nautinnon tavoittelu on parempi ja tehokkaampi modus operandi toimintaan kuin tuskan välttely.

Uskoisin, että työn ja vapaa-ajan uudelleenmäärittelyssä nimenomaan vastikkeettoman perustulon käyttöönotolla tulee olemaan erittäin merkittävä osuus. Vastikkeeton, ilmainen raha yhdistettynä uuteen autonomiseen ja optimistiseen työmoraaliin, jossa yksilöt ja yhteisöt löytävät uuden tavan toimia vapaana verkostona, mahdollistaa yksilön tarpeiden mukaan sekä omaehtoisen downshiftaamisen että omaehtoisen työnteon. Perustulo luo uutta yhteisöllisyyttä radikaalin yksilön vapauttamisen kautta.

Toinen päämäärä voisi olla kaiken ”turhan” työn korvaaminen koneellisilla ja automatisoiduilla prosesseilla. Tämä jättäisi ihmisille vapaa-aikaa sekä mahdollisuuksia omaehtoisen työn tekemiseen, vapaaehtoiseen toimintaan, harrastamiseen ja henkiseen kehitykseen. Työn ”pakon” poistaminen ja ihmisten vapauttaminen näillä kahdella tavalla – perustulon ja ”teknologisen työttömyyden” kautta – palauttaisi vieraantuneen työläisen (vrt. Marx, Hegel) takaisin työnsä omaehtoiseksi herraksi.

Myös Bob Blackin tavoite työn loppumisesta voi toteutua – mutta on parempi, että se toteutuu kasvavan elintason ja kestävästi kasvavan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen eikä yhteiskunnallisen stagnaation ja kehitystavoitteista luopumisen kautta. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi tarvitaan perustuloon pohjautuvaa uutta, ei-protestanttista työetiikkaa, jossa yhdistyy yhteisöllinen vastuu heikoimmista ja yksilön autonomian ja vapauden maksimoiminen taloudellisen ja teknologisen kehityksen kautta ekologisen kestävyyden rajoissa. Uusi aika ansaitsee vapauteen ja autonomiaan perustuvan uuden työetiikan, mikä on samalla myös vapaa-ajan etiikkaa – koska vapaa-ajan onnellisuus on työn – yksilöllisen ja kollektiivisen – hedelmistä nauttimista.

Mitä parempaa työtä kehitämme, sitä nautinnollisempaa vapaa-aikaa – ilman huolia, sairauksia ja kuolemantuskaa – saavutamme, ja tämän pitäisi olla kaiken yhteiskunnallisen kehityksen päämäärä.

”Se, joka työnsä tehtyään asettui käärmeenä tiedon puun alle lepäämään, oli Jumala itse: hän toipui siitä, että oli Jumala… Hän oli tehnyt kaiken liian kauniiksi… Paholainen on vain Jumalan joutilaisuutta aina joka seitsemäs päivä…” – Nietzsche, Ecce Homo (s.108)

Lähteet:
Black, Bob: ”Eroon työstä!” (http://idlenest.freehostia.com/links/eroon.html)
Nietzsche, Friedrich: ”Ecce Homo” (2002), Summa Kustannus, Helsinki
Perkiö, Johanna & Suopanki, Kaisu (toim.): ”Perustulon aika” (2012), Into Kustannus, Helsinki



Minervan Pöllö verkossa

Minervan Pöllö, Suomen vanhin, joskaan ei kypsin, filosofinen lehti on saanut kiinteät verkkosivut. Hurraa!

Miksi Pöllö sitten tarvitsee sivut? Siihen saamme lopullisen vastauksen vasta historian päättyessä, mutta osviittaa antakoon sisältö: näillä sivuilla muun muassa esitellään lehteä, julkaistaan digiversiota, kerrotaan kirjoitusohjeita sekä tarjotaan mahdollisuus tilata lehti kotiin tai kaverille.

Lisäksi lukijoilla on nyt ensi kertaa mahdollisuus saada nimensä lehteen, vaikka eivät osaisikaan kirjoittaa tai uskaltaisi piirtää. Pöllöön voi nimittäin ostaa ilmoituksen!

Jatkossa myös joitakin varsinaisen lehden kirjoituksia voidaan julkaista näillä sivuilla, jolloin juttujen kommentointi on luontevampaa kuin Issuussa. Odotammekin palautevyöryä.

Siis: Tervetuloa! Toivomme, että tämä hetki on lukijoillemme yhtä hohdokas kuin itsellemme.

Teidän,

Pöllön päätoimittajisto 2012: Akseli, Huu & Joonas