Haastattelussa M. A. Numminen

Minervan pöllössä 4/2018 julkaistiin M.A. Nummisen haastattelu, jota täydennetään vielä tässä Nummisen kirjallisilla, vakavammilla ja tarkemmin pohdituilla vastauksilla.

 

Nina: Dilemma perustettiin vuonna 1967. Toissa vuonna vietettiin siis Dilemma ry:n 50-vuotisjuhlavuotta. Minä uskon siihen, että eteenpäin on turvallisempi mennä, jos tietää mistä on tullut. Puhutaan sen kunniaksi hieman 60-luvusta.

Tulit Helsingin yliopistoon 60-luvulla. Opiskelit aluksi valtiotieteitä ja kansantaloutta, mutta päädyit myöhemmin myös muun muassa opiskelemaan filosofiaa, kielitiedettä ja sosiologiaa. Mikä filosofiassa veti puoleensa?

MAN: Filosofia on kiinnostanut minua lapsesta asti. Noin kuusivuotiaana pyörittelin ajatuksissani isoisäni minulle kertomaa sanontaa ”Kyllä suu viisas pimeässäkin on.” Korostin lapsenmielessäni lauseen on-sanaa ja ihailin suun olemista pimeässä, vaikka sanonta tarkoittaa muuta. Filosofia oli myös lukioaikanani harrastuksena, kun keskustelin luokkatoverini Veli Verrosen kanssa, josta myöhemmin tuli Tampereen yliopiston dosentti ja Jyväskylän yliopiston professori, muistaakseni filosofian matemaattisella alueella. Omissa opiskeluissani havaitsin, että tarvitsen filosofian apua pohtiessani sosiologian ongelmia.

Nina: 60-luvun lopulla kuohui niin yhteiskunnassa kuin yliopistomaailmassakin. Opiskelijat kävivät taistoon professorien ylivaltaa vastaan ja ryhtyivät toimiin ’’opintodemokratian’’ puolesta. Tässä rytinässä perustettiin myös filosofian opiskelijoiden ainejärjestö Dilemma. Mikä oli suhteesi Dilemmaan, ja millaista vastasyntyneen ainejärjestön meininki oli?

MAN: Liityin Dilemmaan heti perustamiskokouksessa, jossa luultavasti esitin Wittgensteinin teksteihin vuonna 1966 sävelmäni Tractatus-sarjan. Dilemma ei ollut kiihkeä opintodemokratian esitaistelija, vaan se oli keskustelu- ja vapaa-ajanviettokerho. Hauskaa oli ja hauskaa pidettiin!

Nina: Maailma on muuttunut paljon puolessa vuosisadassa, mutta historialla on tapana toistaa itseään. 60-luvun alkupuolella kulttuuri oli murroksessa, ja sen loppupuolella tyytymättömät opiskelijat valtasivat Vanhan ylioppilastalon. 2010-luvulla yliopisto on jälleen käynyt läpi suuria muutoksia: useat hallitukset peräjälkeen ovat leikanneet ensin opiskelijoiden etuuksista, sitten yliopistojen — ja sivistyksen — resursseista; viime vuosina koko opintotarjonta ja kaikki tutkintovaatimukset on laitettu uuteen uskoon suuren, apokalyptisen opintoreformaation, ’’Ison pyörän’’, myötä. Voisi sanoa, että yliopistoyhteisöllä on syytä tyytymättömyyteen. Onko meidän sukupolvemme 60-lukulaisen näkökulmasta lamaantunut, kun se ei ryntää barrikadeille? (Ja pitäisikö meidän?)

MAN: Kyllä olisi virkistävää, jos ryntäisitte barrikadeille! Se herättäisi nykyaikana suurta huomiota: Mitä? Opiskelijat vaativat etuja! He eivät vain kesysti osoita mieltä, vaan nyt on tosi kysymyksessä.

Nina: Jos vertaat 60-lukua nykypäivään omasta näkökulmastasi, mikä on kaikkein suurin muutos yhteiskunnassa ja kulttuuriympäristössä?

MAN: Eniten minua ja minun sukupolveni kulttuuri-ihmisiä ihmetyttää laimea osallistuminen kulttuuririentoihin. ”Vanhaan aikaan” talot (mm. Vanha) täyttyivät, kun järjestettiin paneelikeskusteluja eri aiheista. Muistaakseni vuonna 1965 yhtenä keskusteluna oli aihe ”Onko hyvä iskelmä parempi kuin huono sinfonia?”, ja Vanha oli tupaten täynnä väkeä. Keskustelijoina olivat kummankin laidan väki, niin iskelmäntutkijat kuin sinfoniaväki. Mutta samalla tavalla talo täyttyi, jos keskusteltiin YK:n ihmisoikeuksista.

Nina: Onko jotakin sellaista, mikä oli 60-luvulla paremmin kuin nyt, mistä nuoremmat sukupolvet voisivat mielestäsi ottaa oppia? Tai onko jotakin sellaista, mitä et missään nimessä haluaisi nähdä tapahtuvan uudelleen?

MAN: Katso edellinen vastaukseni.

Nina: Olet tunnettu myös sivistyshenkilönä. Miten näkisit sivistyksen tason muuttuneen Suomessa viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana? Olemmeko menneet eteenpäin vai kenties ottaneet askeleita taaksepäin?

MAN: Kyllä koko kansan yleinen perusoppineisuus ja sivistystaso ovat paljon korkeammalla tasolla kuin 1960-luvulla. Kielitaito on paljon yleisempää kuin ennen; tosin tämä koskee lähinnä englannin osaamista. Sen sijaan asioiden pohdiskelu on varsinkin nykyaikana — 2000-luvulla — harvinaistunut. Nyt saadaan kyllä informaatiota netistä, mutta syvällisen tiedon määrä ei ole sen myötä lisääntynyt.

Nina: Mitä tulee filosofiaan, minkä näkisit tämän päivän ja tulevien filosofien tärkeimpänä tehtävänä? Mikä on filosofin rooli ja paikka nyky-yhteiskunnassa?

MAN: Filosofien pitäisi rohjeta astua voimakkaammin julkisuuteen kuin nyt. Somen huumassa ihmiset sinkoavat mielipiteitään ”musta tuntuu” -periaatteella, mutta arvojen vertailu ja moraalinen punninta on jäänyt alakynteen. Filosofien olisi syytä parjatuksi tulemisen uhallakin esittää tieteeseen pohjautuvia lausuntoja arvoista ja ihmisen hyvän elämän tavoittelusta.

Nina: Kuka on suosikkifilosofisi kautta aikojen ja miksi? Sellainen henkilökohtainen klassikko, johon huomaa aina vaan palaavansa yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka vuosiakin vierähtäisi välissä.

MAN: Ludwig Wittgenstein ajatuksineen on viittoittanut ajatteluani jo yli 50 vuotta. Mutta hänen rinnalleen nostin 1990-luvulla Martin Heideggerin. Heidegger on erittäin kiistelty filosofi varsinkin natsiyhteyksiensä ja antisemitisminsä vuoksi (hän oli noin vuoden verran puolueen jäsen). Saksassa velloi ankara väittely Heideggerin asemasta filosofina sen jälkeen, kun hänen Schwarze Hefte (Mustat vihkot), julkaistiin tällä vuosikymmenellä. Aiheesta voi suomeksi lukea Niin & Näin-lehden numerosta 2/2015, jossa Jussi Backman ja Tere Vadén kirjoittavat. Tein jo vuonna 2010 kantaatin kolmelle oopperalaulajalle, sellolle ja pianolle teemasta ”Verliebte Philosophen. Hannah Arendt und Martin Heidegger in Prosa und Poesi”. Libreton osana käytin näiden rakastavien kirjeenvaihtoa, mutta pääjuonen kirjoitin itse. Kun Kassel dOCUMENTA pyysi minulta juhlamusiikin vuonna 2015 viettämäänsä 60-vuotisjuhlaansa, laajensin orkesterin sointia lisäämällä soittajistoon huilistin ja klarinetistin. Suomalainen defunensemble (yhtye kirjoittaa nimensä pienin kirjaimin) oli säestävä orkesteri ja laulajina olivat Ida Wallén (Hannah), Herman Wallén (Martin) ja Wilhelm von Buckhardt (kertoja).

Nina: Myös muusikon urasi alkoi varsinaisesti 60-luvulla. Teit ensimmäisiä sävellyksiäsi, joiden kautta lähestyit niin yhteiskunnallisia kuin filosofisiakin teemoja. Näiden joukkoon kuuluvat myös ’’Kielletyt laulut’’ -nimellä kulkeva ohjelmanumero. Haluaisitko avata kiellettyjen laulujen taustoja: Mistä Suomen Talvisota -ryhmittymä lähti liikkeelle? Mistä laulut saivat innoituksensa? Miksi ne joutuivat Yleisradion soittokieltoon 60- ja 70-luvulla? Mikä kappaleista on henkilökohtainen suosikkisi ja miksi? Mikä oli näiden laulujen merkitys sinulle taiteilijana silloin, ja mikä niiden merkitys on nyt, jos katsot niitä nykypäivän näkökulmasta?

MAN: ”Kielletyt laulut” on vuonna 2006 Jyväskylän Kesään laatimani laulujeni sarja, jota esitän Pedro Hietasen kanssa yhä. ”Suomen Talvisota” on aivan toinen projekti. Se syntyi turkulaisten runoilijaystävieni Markku Innon ja Jarkko Laineen kanssa perustamani underground-ryhmittymäksi, jossa meitä U:sta kiinnostuneita nuoria miehiä oli tusinan verran. Tämän ryhmän perustimme tutustuttamme amerikkalaisiin underground-lehtiin ja niiden avattua meille aivan uudenlaisen estetiikan. Ryhmän esitykset, happeningit, tarvitsivat myös musiikkia, ja niinpä minä kirjoitin pääosan teksteistä, Jarkko Laine muutaman tekstin, jotka sävellettiin ja myöhemmin levytettiinkin. Laulujen tekstisisältö oli 1960-luvun Yleisradiolle aivan liian rajua, ja niinpä kappaleiden soitto ohjelmissa kiellettiin. Minun kirjoittamiani laulutekstejä on 12, en osaa nimetä niistä suosikkiani. Olen parin viime vuoden aikana keikkaillut osittain samoja mutta myös uusia U-lauluja esittävät Underground Rock Orchestran kanssa Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Niiden esittäminen on ennen kaikkea kulttuurihistoriaa, valtaosalle kuulijoista myös nostalgiaa.

Nina: Olet ollut 60-luvulta asti vahvasti mukana underground -liikkeessä. Mikä oli parasta underground -kulttuurissa 60-luvulla, ja mitä undergroundille mielestäsi kuuluu nykyään? Mikä on tämän päivän paras underground -ilmiö?

MAN: Minulle tärkeintä 1968-69 oli Suomen Talvisota -ryhmittymä, joka edusti kirjallista underground-estetiikkaa. Suomessa oli myös helsinkiläisten The Sperm-ryhmä, jonka esitykset perustuivat toiminnalliseen hätkähdyttämiseen. Tämän päivän undergroundia olen hiukan nähnyt Tampereella, mutta olen toisen aikakauden ihminen, joten totean vain tamperelaisten edustavan tosi-U:ta, koska he eivät halua tulla julkisuuteen samalla tavoin kuin me 1960-luvulla.

Nina: Meidän lukijoitamme saattaa kiinnostaa erityisesti Dilemman 1-vuotisjuhlissa yhdessä Albert S. Kivisen kanssa esitetty ’’Actum Philosophicum Fennicum’’, jonka myös levytitte myöhemmin. Mistä on kyse?

MAN: Kuulin Dilemman juhlissa S. Albert Kivisen laulavan, mutta se ei tapahtunut vielä 1967, vaan kaksi vuotta myöhemmin. Innostuin paitsi hänen provokatiivisista teksteistään, myös hänen epäsovinnaisesta laulutyylistään. Siispä päätimme tehdä levyn, jolle annettin S. Albertin ehdotuksesta nimi ”Actum Philosophicum Fennicum”. Kyse oli/on hauskasta rienaavasta materiaalista, jossa on/oli ajankohdan poliittisia, osin myös filsofisia, elementtejä.

Nina: Sävelsit myös kuusi kappaletta Ludwig Wittgensteinin Tractatus Logico-philosophicuksen englanninkielisiin teksteihin. Levysi on mielestäni yksi kiintoisimpia tulkintoja Tractatuksesta. Mutta miksi juuri Wittgenstein, ja miksi juuri Tractatus? Mikä niissä inspiroi säveltämään?

MAN: Opiskelin vuoden 1965 syksyllä ja 1966 keväällä yliopiston ruotsinkielisen filosofian professorin, Erik Steniuksen, luennoilla Tractatusta. Samaan aikaan minulla oli opiskelijajuhlissa esiintynyt rockyhtye. Minusta se tarvitsi tuoreita lauluja, ja niinpä sävelsin otteita Tractatuksesta. Halusin yhdistää filosofian ja populaarimusiikin (tosin viides laulu edustaa klassisen musiikin genreä).

Nina: Ja oliko motivaatiosi tämän sävellysprojektin kohdalla ensisijaisesti musiikillinen (halu säveltää), vai tulkinnallinen (halu ymmärtää mitä Wittgenstein sanoo teoksessaan), vai kenties molempia? Koetko, että sävellykset auttoivat sinua syventämään tulkintaasi ja ymmärrystäsi Tractatuksesta?

MAN: Annan muiden pohtia näitä kysymyksiä.

Nina: Semioottisesti tarkasteltuna Tractatus-sävellyksesi on valtavan mielenkiintoinen transformaatio kahden eri tyyppisen kulttuurisen tekstin (kirjoitetun ja musiikillisen) välillä. Koetko että musiikillinen lähestymistapa auttoi tavoittamaan teoksen merkityksestä puolia, joita et muuten olisi voinut tavoittaa?

MAN: En pohtinut tällaisia aspekteja.

Nina: Laulujen sanoituksissa tulkitset tietenkin Tractatuksen eksplisiittistä puolta. Minua kiinnostaa, kuinka paljon sävellys nähdäksesi ’’ruumiillistaa’’ Tractatuksen implisiittistä puolta?

MAN: En ota tähänkään kantaa. Mutta sivumennen totean, että Ludwig Wittgenstein ei olisi pitänyt minun Tractatus-sarjastani. Hänelle kaikki Brahmsin jälkeen sävelletty musiikki oli yhdentekevää.

Nina: Miten levytys ja ohjelmanumero otettiin 60-luvulla vastaan?  Ja kuinka sen vastaanotto on vuosikymmenten varrella muuttunut? Missä ja milloin on mielestäsi ollut kaikkein paras yleisö?

MAN: Tracatus-sarjan ensiesitys oli Turussa Nuorsion Taidetapahtumassa lokakuussa 1966. Se ei kiinnostanut yleisöä. Kun julkaisin singlelevyn kahdesta ensimmäisestä laulusta, se sivuutettiin vähällä huomiolla. Ratkaiseva käänne tapahtui Tukholmassa vuonna 1988, kun ruotsalainen professoriystäväni Bo Göranzon pyysi minua esittämään Wittgensteinia kansainväliseen Dialogseminariet-filosofikonferenssiin. Siellä Tractatus-sarja sai innostuneen vastaaonoton, ja sen kirvoittamana levytin koko sarjan vuonna 1989 Ludwig Wittgensteinin 100-vuotissyntymän kunniaksi. Wittgensteinin alkuperäinen kustantaja Routledge & Kegan Paul co. hoiti äänitteen kansainvälisen levityksen.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *