Helsingin piirin manifesti

“Filosofiasta en sano mitään muuta kuin tämän: […] sitä ovat kaikkein oivallisimmat mielet viljelleet jo vuosisatoja eikä siinä silti tavata ainuttakaan seikkaa, josta ei kiisteltäisi ja jota ei voisi epäillä[.]”

Descartes, Metodin esitys

Filosofialla on ongelma. Filosofisia teorioita näyttää olevan miltei yhtä paljon kuin filosofeja, ja uusia oppeja syntyy jatkuvasti. Lisäksi usein vaikuttaa siltä, että miltei mikä tahansa muodista poistunut positio voitaisiin nostaa esiin naftaliinista ja herättää henkiin. Monet ovatkin sitä mieltä, että filosofian merkitys on kysymysten esittämisessä ja “ajattelun liikkeessä”, ei ratkaisujen löytämisessä. Lopullisten vastausten tavoittelua saatetaan jopa pitää jotenkin vääränä tai moraalisesti arveluttavana.

Kysymysten esittäminen ja ajattelu voivat olla arvokasta toimintaa, mutta silti mieleen hiipii pelko, että tässä on tehty puutteesta hyve – ikään kuin filosofian epäonnistuminen oikeuttaisi itsensä. Kysymysten esittämistä ja ajattelun liikettä korostavaa filosofiakäsitystä vastaan puhuu myös se tosiasia, että filosofit antavat usein argumentteja näkemystensä puolesta. Kyse ei siis ole pelkästä loogisesti ristiriidattomien vastausten neutraalista kartoittamisesta, sillä filosofit pyrkivät oikeuttamaan tiettyjen vastausten paremmuuden muihin nähden. Mitäpä iloa olisi esimerkiksi sellaisesta todellisuuden luonnetta koskevasta väitteestä, jonka paikkansapitävyydelle ei ole esitetty minkäänlaisia perusteita? Näyttää siltä, että lukuisista yrityksistä huolimatta filosofit eivät pysty osoittamaan mitään käsityksiä vääriksi, saati toisia muita paremmiksi.

Helsingin piiri uskoo, että juuri oikeuttamiskäytännöt ovat filosofian jämähtäneisyyden taustalla. Filosofit ovat nokkelia keksimään argumentteja, mutta premissit ja oikeutussuhteet jäävät usein oikeuttamatta – nojataan esimerkiksi intuitioon tai rajoittamattomaan abduktiiviseen päättelyyn. Tieteessä tällainen peli ei vetele. Ei olekaan ihme, että mielivaltaisiin oikeuttamiskäytäntöihin perustuvalla tutkimusalalla ei tapahdu samanlaista edistystä kuin tieteessä.

Filosofiassa vallitsevaan tilaan on saatava muutos. Seuraavaksi esitetään näkemys toimivasta oikeuttamisesta, jota noudattamalla filosofit voisivat korjata kurssiaan.

Oikeuttamisesta

Helsingin piirin jäsenten näkemys on, että aiemmin mainitut ongelmat liittyvät olennaisesti filosofian oikeuttamiskäytäntöihin. Vaikka yhteisön nimi viittaa Wienin ja Berliinin piireihin, Helsingin piirin jäsenet eivät ole positivisteja. Piiri ei esimerkiksi hyväksy merkityksen verifikaatioperiaatetta, ja se suhtautuu epäilyksellä mihin tahansa tieteen todentamiskäytäntöjä vahvempiin verifikaation vaatimuksiin. Piiri ei myöskään pidä empiiristä tutkimusta ainoana tapana hankkia tietoa tai kohota formaalia logiikkaa episteemisesti etuoikeutettuun asemaan. Tosin empiirinen tutkimus on yleensä välttämätöntä, mikäli halutaan oikeuttaa empiiristä maailmaa koskevia väitteitä tai teorioita. Formaalia logiikkaa puolestaan tarvitaan formaalien ongelmien ratkomiseen, minkä lisäksi se on hyödyllinen apuväline myös muunlaisessa tutkimuksessa.

Helsingin piiri ei myöskään oleta vahvaa tai reduktiivista käsitystä tieteiden ykseydestä. Jos kaikella tieteellä on jotain yhteistä, se mitä luultavimmin liittyy kollektiivisiin tiedonmuodostus- ja oikeuttamiskäytäntöihin hyvin yleisellä tasolla. Toistaiseksi tieteidenvälisiä siltoja ei kuitenkaan ole rakentanut nojatuolifilosofointi vaan poikkitieteellinen tutkimus. Eri tieteitä unifioivien laajojen empiiristen yleistysten oikeuttaminen saattaa tietysti osoittautua mahdolliseksi, mutta emme pidä oikeutettuina esimerkiksi sellaisia väittämiä, kuten “kaikki on pohjimmiltaan fysiikkaa” tai “vain kovien luonnontieteiden, varsinkin fysiikan, menetelmät pitäisi ottaa käyttöön kaikessa tutkimuksessa”. Helsingin piirillä on kuitenkin joitain yhteisiä piirteitä positivististen edeltäjiensä kanssa. Kaikki kolme piiriä pitävät tiedettä – tai ainakin osaa siitä – malliesimerkkinä onnistuneesta episteemisestä toiminnasta.

Yksi Helsingin piirin keskeisistä tavoitteista on filosofian ja tieteen oikeuttamiskäytäntöjen analysointi. Tähän projektiin liittyen piirin jäsenet ovat muotoilleet joukon teesejä, jotka toimivat eräänlaisina alustavina työhypoteeseina siitä, millaista toimiva oikeuttaminen on:

1. Mielivallattomuusteesi: Jotta oikeutetun ja oikeuttamattoman välillä olisi jokin ero, oikeuttaminen ei voi olla mielivaltaista.

1.1 Rakenneteesi: Oikeutuksessa on aina kolme osaa: premissit, oikeutussuhde ja johtopäätös. Oikeuttaminen tapahtuu premisseistä oikeutussuhteella johtopäätökseen.

1.2 Arvioitavuusteesi: Oikeutuksen on oltava intersubjektiivisesti arvioitavissa jonkin esitystavan kautta.

1.3 Ehdollisuusteesi: Jos premissejä tai oikeutussuhteita ei ole oikeutettu, oikeutus on ainoastaan ehdollinen niihin nähden.

Ensimmäinen teesi ilmaisee koko oikeutuskäsityksen lähtökohdan. Oikeuttamisen on tehtävä jokin ero oikeutetun ja oikeuttamattoman välille. Tämän edellytyksenä on, ettei oikeuttaminen voi olla mielivaltaista. Muuten mitä tahansa voitaisiin oikeuttaa miten tahansa ja olisi yhdentekevää ylipäätänsä puhua oikeuttamisesta. Kolme seuraavaa teesiä puolestaan täsmentävät ensimmäistä. Ne asettavat rajoitteita oikeuttamiselle, jotta mielivaltaisuutta pystyttäisiin välttämään.

Nimensä mukaisesti rakenneteesi rajoittaa oikeutuksen rakennetta. Oikeutuksessa on aina oltava (1) vähintään yksi premissi, (2) oikeutussuhde, jonka kautta premissin tai premissien on määrä oikeuttaa johtopäätös ja (3) itse johtopäätös. Oikeutussuhde voi esimerkiksi olla jokin deduktiivinen, induktiivinen tai abduktiivinen päättelysääntö tai looginen konnektiivi. Rakenneteesi asettaa siis rajat vain oikeutuksen yleiselle muodolle, ei premisseille tai oikeutussuhteille.

Toinen rajoite on oikeutuksen arvioitavuus. Oikeutuksen on aina oltava esitettävissä tavalla, joka mahdollistaa sen intersubjektiivisen arvioinnin. Oikeutukseksi ei siis riitä vain sen sanominen, että johtopäätös on oikeutettu. Lisäksi on esitettävä, miten se on oikeutettu. Oletetaan esimerkiksi jonkun väittävän, että hänellä on oikeutus jollekin näkemykselleen, mutta hänen oikeutuksensa ei ole arvioitavissa. Tällaisessa tilanteessa muilla ei olisi mitään perusteita kyseisen näkemyksen tai sen oikeutuksen hyväksymiselle tai hylkäämiselle. Itse asiassa niin kauan, kun kannan oikeutus ei ole esitettävissä, ulkopuolisen on mahdoton sanoa, onko sillä oikeutusta laisinkaan.

Ehdollisuusteesi puolestaan rajoittaa sitä, mitä voi oikeuttaa lähtemällä liikkeelle oikeuttamattomista premisseistä tai oikeutussuhteista. Oikeutukset, jotka sisältävät oikeuttamattomia premissejä tai oikeutussuhteita, ovat siinä mielessä ehdollisia, että ne oikeuttavat johtopäätöksen vain, jos kyseiset oikeutussuhteet ja premissit ovat paikkansapitäviä. Mielivaltaiset premissit tai oikeutussuhteet eivät siis anna ilmaista oikeutusta.

On hyvä huomata, etteivät nämä neljä teesiä vielä sulje pois oikeutuksesta kaikkea mielivaltaisuutta. Esimerkiksi oikeutussuhteiden valitsemista ei ole rajoitettu mitenkään, ja näin ollen teesit sallivat niin modus ponens-päättelysäännön kuin tonk-konnektiivin käytön. Modus ponens on yleisesti hyväksytty päättelysääntö, kun taas tonk-konnektiivi mahdollistaa käytännössä minkä tahansa johtopäätöksen päättelyn mistä tahansa premisseistä.¹ Päättelysäännöt, jotka eivät mitenkään rajoita sallittuja johtopäätöksiä, ovat kuitenkin siinä mielessä epäkiinnostavia, ettei niitä voi soveltaa käytännössä. Oikeutusjärjestelmissä, jotka sisältävät tällaisia päättelysääntöjä, ei nimittäin ole erottelua oikeutettujen ja oikeuttamattomien väitteiden välillä: niissä kaikki väitteet ovat oikeutettuja.²

Mahdollisten sovellusten puutteesta huolimatta on hyviä pragmaattisia syitä sille, ettei tämäntyyppisiä oikeutusjärjestelmiä kielletä suoralta kädeltä. Niiden yksiselitteinen hylkääminen vaatisi käytännössä oikeutusjärjestelmän ristiriidattomuuden osoittamisen, koska ristiriitaisesta järjestelmästä voi johtaa mitä tahansa. Oikeutusjärjestelmän käyttö siis edellyttäisi sen kaikkien johtopäätösten tuntemisen, mikä merkittävästi rajaisi tässä esitetyn oikeutusnäkemyksen käytettävyyttä. Gödelin epätäydellistodistusten vuoksi näkemystä ei voisi soveltaa edes perusalgebraan, ja tämän myötä suuri osa tieteestä olisi yhtä lailla sen ulottumattomissa.

Vaikka käytössä olevan oikeutusjärjestelmän osoittamista ristiriidattomaksi ei voida vaatia, on silti mahdollista arvioida yksittäisiä päättelysääntöjä ja olla käyttämättä niitä. Hyvä heuristinen peukalosääntö on, että oikeuttamisen pitäisi olla kontrastiivista: sen tulisi ilmaista, miksi johtopäätös on hyväksyttävä jonkin muun vaihtoehdon sijaan. Tämä antaa yhdenlaisen kriteerin oikeuttamisen arviointiin.

Yleisyydestään huolimatta neljällä mainitulla teesillä (1 – 1.3) on lukuisia merkittäviä seuraamuksia. Ensinnäkin itsessään oikeutetut väitteet eivät ole oikeutettuja, sillä niiden oikeutusta ei voida esittää ja arvioida. Samoin kehämäinen oikeuttaminen ei sekään ole oikeutettua. Jos jonkin johtopäätöksen oikeutuksessa käytetään johtopäätöstä itseään premissinä, oikeutus on vain ehdollinen siihen nähden, eikä kehä näin ollen anna johtopäätökselle lisäoikeutusta tai, tarkalleen ottaen, minkäänlaista oikeutusta.

Koska kehämäiset ja itsessään oikeutetut väitteet eivät ole oikeutettuja, on oikeutus aina lopulta ehdollista. Oikeutus ei siis koskaan ole absoluuttista tai ehdotonta, ja sen vuoksi oikeutus on aina fallibilistista. Toisin sanoen perustaville tai pohjimmaisille premisseille ei ole oikeutusta, joten ne saattavat hyvinkin olla huonoja, ja myöhemmin voi ilmaantua perusteita niiden hylkäämiselle. Oikeutuksessa on aina premissit, oikeutussuhteet ja johtopäätös, joten mikään ei ole oikeutettua ilman premissejä. Koska oikeutus on ehdollista, johtopäätökset ovat oikeutettuja vain siinä määrin kuin premissit ja oikeutussuhteet ne oikeuttavat.

¹ Tonk-konnektiivin tuontisääntö vastaa tai-konnektiivin tuontisääntöä ja sen eliminointisääntö puolestaan ja-konnektiivin eliminointisääntöä. 

² Tällainen erottelu vaaditaan, jos oikeutusjärjestelmän väitteitä halutaan verrata johonkin epätriviaaliin väitejoukkoon, siis sellaiseen joissa on myös oikeuttamattomia väitteitä.

Empiiristä maailmaa koskevien väitteiden oikeuttaminen

“Ei ole kuitenkaan syytä odottaa, että nykypäivän tiedemiehet saisivat filosofiasta hyödyllisiä neuvoja siitä, miten heidän tulisi tutkimustyötään harjoittaa tai millaisia löytöjä he voisivat mahdollisesti tehdä.”

Steven Weinberg, Unelmia viimeisestä teoriasta

Osa filosofeista on valmiita myöntämään, että heidän tutkimuksensa on vain abstraktien systeemien kehittämistä, eivätkä kyseiset systeemit kuvaa tai sano mitään niiden itsensä ulkopuolisesta todellisuudesta. Näitä ajattelijoita ei huolestuta se, ettei filosofiassa käytetä empiiristä todistusaineistoa; eihän sellaista edes kaivata puhtaasti formaalien systeemien kehittelyssä! Heidän mielestään filosofia muistuttaa lähinnä matematiikkaa, ja jos matemaattinen tutkimus on oikeutettua, sama pätee myös filosofiseen. Tätä näkemystä kutsutaan Helsingin piirissä “matikkakortiksi”. Seuraavassa luvussa tarkastellaan lähemmin sitä, missä määrin filosofinen ja matemaattinen tutkimus vastaavat toisiaan. Ensin kuitenkin tarkastellaan filosofien keskuudessa huomattavasti yleisempää näkemystä, jonka mukaan filosofiset teoriat todella pyrkivät sanomaan jotain maailmasta.  

Filosofiset ismit sikseen, oletetaan, että on maailma. Se, millainen tuo maailma on, selviää elollisille olennoille ensisijaisesti aistien kautta. Ne pystyvät reagoimaan ympäristössään tapahtuviin muutoksiin siitä hankkimansa informaation perusteella. Esimerkiksi Patricia Churchlandin mukaan kognitiivisesti monimutkaisten elollisten olioiden kehittymiselle on helppo nähdä evolutiivinen selitys: kyky hankkia ja prosessoida informaatiota mahdollistaa tehokkaamman vuorovaikutuksen ympäristön kanssa, mikä taas edesauttaa yksilön menestymistä (Churchland 2002: 377).

Ihmislaji on tässä mielessä saavuttanut suunnatonta menestystä. Nykytiede, tuo arkisen havainnon kultivoitunut muoto, on osoittautunut varsin tehokkaaksi tavaksi muodostaa uskomuksia maailmasta. Eikä mitä tahansa uskomuksia, vaan teorioita ja malleja, joita soveltamalla kykenemme muokkaamaan ympäristöämme ennennäkemättömän tehokkaasti. Arvioitaessa sitä, missä määrin uskomuksemme, mallimme ja vastaavat onnistuvat sanomaan jotain ympäröivästä todellisuudesta, ehdotamme menestyksen arvioimiseen pragmaattista mittaria. Toisin sanoen, mikäli uskomuksen perusteella toimiessa onnistuu vuorovaikuttamaan maailman kanssa aiempaa ennakoitavammin, voidaan tätä pitää hyvänä merkkinä uskomuksen jonkinasteisesta toimivuudesta. Tällainen pragmaattinen lähestymistapa ei näytä edellyttävän vahvoja metafyysisiä kannanottoja, jollaisiin ajaudutaan helposti esimerkiksi puhuttaessa väitteiden totuudesta.

Maailmaa koskevien väitteiden oikeuttamisessa mitkä tahansa premissit tai oikeutussuhteet eivät käy, koska siinä kyse on mallin soveltamisesta eikä enää vain abstraktin systeemin sisäisestä koherenssista. On pystyttävä perustelemaan, miksi ja miten systeemin oletetaan kertovan jotain maailmasta. Systeemillä tarkoitetaan siis tässä yhteydessä mitä tahansa argumenttia, mallia tai muuta teoreettista konstruktiota, jolle pätevät edellä esitetyt oikeuttamisen teesit. Mikäli systeemin väitetään kuvaavan tai jotenkin muuten koskevan maailmaa, on tämä systeemin ja maailman välistä suhdetta koskeva väite oikeutettava vielä erikseen. Millaisia tutkimusmenetelmiä empiiristä maailmaa koskevassa tutkimuksessa sitten tulisi käyttää?

Tällaisia menetelmiä koskevat väitteet voidaan Larry Laudanin mukaan käsittää hypoteettisiksi imperatiiveiksi. Toisin sanoen ne ovat tutkimusmenetelmien tehokkuuteen liittyviä hypoteeseja. Metodologisista normeista käytävä keskustelu on siis ratkaistavissa empiirisesti. (Laudan 1990). Lisäksi on otettava huomioon, mitä nykytutkimus kertoo inhimillisestä havainnoinnista ja päättelystä – etenkin näiden puutteista ja rajoista. Tiedonmuodostusta koskevat käytännöt pitäisi muodostaa siten, että lähtökohtana on muun muassa psykologian, kognitiotieteen, neurotieteen ja sosiaalipsykologian tarjoama kuva ihmisestä kognitiivisena toimijana. Tässä olemme samoilla linjoilla kuin Michael A. Bishop ja J. D. Trout. (Bishop ja Trout 2005). Mainittakoon vielä erikseen, että intuitiot ovat osoittautuneet niin empiirisen menestyksensä kuin nykyisen kognitiotutkimuksenkin valossa kelvottomaksi todistusaineistoksi kaikesta muusta paitsi intuitioista itsestään. Poikkeuksena on joissain tapauksissa asiantuntijoiden intuitiot omaan tutkimusalaansa liittyvissä kysymyksissä, mutta nekin pohjautuvat aiempiin havaintoihin ja niiden luotettavuus on tarkistettavissa intuitioista itsestään riippumattomalla tavalla.

Kun kuulee filosofin väittävän, että hän tutkii maailmaa, on monesti syytä tarkistaa, jakaako saman todellisuuskäsityksen hänen kanssaan. Sillä, toisin kuin saattaisi helposti luulla, kaikille filosofeille todellisuus ei rajoitu vain empiiriseen todellisuuteen. Merkkejä tällaisista empiiristä todellisuutta värikkäämmistä maailmoista ovat esimerkiksi puhe olemuksista, reaalimääritelmistä tai osien ja kokonaisuuksien välisestä kompositiorelaatiosta. Tyypillisesti tällöin todellisuuteen on postuloitu jonkinlaisia metafyysisiä aspekteja, joihin ei edes periaatteessa ole minkäänlaista empiiristä pääsyä – sen sijaan portit niiden salaisuuksiin avautuvat nojatuolireflektion, so. mystiikan, keinoin. Tieteellisen maailmankuvan omaksuneen henkilön näkökulmasta tässä on kuitenkin se ongelma, ettei lisäaspektien olettamiselle näytä olevan minkäänlaista oikeutusta.

Myös naturalisteiksi itsensä luokittelevat filosofit ilmoittavat maailman tutkimuskohteekseen. Yleisemmin naturalistiset pyrkimykset ilmenevät viittauksina tieteelliseen tietoon, joskin nämä viittaukset liikkuvat tyypillisesti lähinnä peruskurssien tasolla. Naturalistisella filosofialla on perustavampi ongelmansa. Vaikka naturalistin esittämän väitteen perustelut koostuisivat pääasiallisesti jonkin tieteenalan tutkimustuloksista, tämä ei vielä riitä pelastamaan johtopäätöstä mielivaltaisuudelta, mikäli mukaan ujutetaan yksikin täysin nojatuolista nykäisty intuitio. Näin ollen naturalistisenkin filosofian kohtalona on valitettavan usein alittaa oikeuttamiseen vaadittava rima viimeistään ehdollisuusteesin kohdalla: yllä todetun mukaisesti intuitioiden asema väitteiden oikeuttamisessa on heikko. Ehdollisuusteesi ilmaisee väitteen oikeutuksen olevan ehdollinen sen premissien ja oikeutusuhteen oikeutukseen. Intuitioihin vetoavat väitteet ovat siis oikeutettuja suhteessa intuitioiden oikeutukseen, joka on olematon.

Oikeuttaminen matematiikassa

Matematiikka ja logiikka ovat formaaleja tieteenaloja, jotka eivät tarkastele empiiristä todellisuutta, vaikka niitä voidaankin soveltaa sen tutkimiseen. Puhdas matematiikka ja logiikka ovat kuitenkin tieteitä, joten niillä on oltava jonkinlainen tapa oikeuttaa väitteitä. Muista tieteistä poiketen tämä tapa ei ole väitteiden tai teorioiden empiirinen testaaminen. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että matematiikassa ja logiikassa ”kaikki käy”.

Matematiikassa ja logiikassa väitteen oikeuttaminen samaistetaan väitteen todistamisen kanssa. Todistettua väitettä kutsutaan teoreemaksi. Karkeasti ottaen matemaattinen todistaminen on deduktiivista toimintaa. Deduktiivisesti pätevässä päättelyssä premissien totuus takaa johtopäätöksen totuuden. Deduktiivisessa todistuksessa teoreema johdetaan hyväksytyistä lähtöoletuksista eli aksioomista tiettyjen päättelysääntöjen mukaisesti. Matemaattinen todistus on yksiselitteinen siinä mielessä, että pätevästä todistuksesta pystytään aina kertomaan, että kyseessä todellakin on todistus (kaikkein monimutkaisimmissa tapauksissa tämä voi tosin olla vaikeaa). Usein teoreemoille voi olla myös monta erilaista todistamistapaa.

Keskeistä kaikelle matemaattiselle tutkimukselle on se, että kaikki todistuksessa tarvittavat oletukset, määritelmät, päättelysääntöihin perustuvat välivaiheet, ja niin edelleen, ovat tarvittaessa yksiselitteisesti tarkistettavissa. Ne on esimerkiksi kyettävä muotoilemaan niin, että muut matemaatikot pystyvät tunnistamaan ne. On toki tilanteita, jolloin todistamisen sijaan matemaatikon mielenkiinto voi olla jonkinlaisen kokonaan uuden formaalin systeemin rakentamisessa ja esittelemisessä. Tällöinkin systeemi tulisi mahdollisimman pitkälle pyrkiä muotoilemaan käyttäen yleisesti hyväksyttyä matemaattista kieltä. Myös tämän systeemin suhteesta jo olemassa oleviin systeemeihin olisi hyvä sanoa jotakin; tässä liikutaan jo tietynlaisen todistamisen alueella.

Hyvin monenlaisten aksioomajärjestelmien tutkiminen on matematiikassa mahdollista. Moni tuttu teoria voidaan esimerkiksi ilmaista erilaisina aksiomatisointeina, ja teorioita voidaan myös heikentää tai vahvistaa poistamalla tai lisäämällä niihin aksioomia. Perinteinen matematiikan filosofinen kysymys koskee luonnollisesti sitä, mistä aksioomat saavat oikeutuksensa. Tietyssä mielessä voidaan ajatella, että aksioomat ovat oikeuttamattomia. Matemaatikoilla on yksinkertaisesti oltava olemassa jokin lähtökohta, joihin heidän todistuksensa voivat nojata. Pelejä on monenlaisia ja tärkeintä on, että peliä pelataan ristiriidattomasti ja täsmällisesti. Siksi pelin säännöt eivät saa olla tulkinnaltaan epämääräisiä tai johtaa ristiriitoihin.

Pätevää matematiikkaa on täysin mahdollista tehdä erilaisista lähtökohdista käsin. Vaikka matemaattisen todistamisen perusidea on jotakin, joka yhdistää kaikkea matematiikan tutkimusta, mitkään tietyt aksioomat tai päättelysäännöt itsessään eivät määrittele sitä, mitä matematiikka on tai ei ole. Olennaista on pikemminkin se, että kaikki muodolliset seikat pienintä taustaoletusta ja päättelyaskelta myöten tulisi pyrkiä esittämään yksiselitteisesti ja ristiriidattomasti. Niiden tulee olla muun matemaattisen yhteisön kriittisesti arvioitavissa ja tarkistettavissa.

Jonkin asian esittäminen formaalisti esimerkiksi matemaattisia tai muunlaisia symboleja hyödyntäen ei vielä tarkoita, että kyse on varsinaisesta matematiikan tai logiikan tutkimuksesta. Vaikka asioiden formalisoiminen auttaa monissa tilanteissa tiivistämään ilmaisua, se voi usein toimia hämäävänä tekijänä, jolloin teknisellä notaatiolla pikemminkin peitetään sisällöllisiä ongelmia.

Esimerkiksi joissain arkisissa ja filosofisissa konteksteissa saatetaan hyödyntää symbolista esitystapaa, joka ei ole niin yksikäsitteistä kuin mitä matemaattisessa tutkimuksessa edellytetään. Oikeuttamisen suhteen tämä on ongelmallista, sillä tällaiset systeemit voivat sisältää esimerkiksi implisiittisiä ristiriitoja ja niitä voidaan käyttää mielivaltaisesti todistamaan haluttuja väitteitä. Tulkinnanvaraisuus tarkoittaa myös sitä, että ne eivät ole intersubjektiivisesti laajemman tutkijajoukon arvioitavissa.

Yksikäsitteisyyden hämärtyminen rikkoo myös matemaattisen todistuksen ehdollista luonnetta. Matematiikassa todistettu väite on oikeutettu aina vain suhteessa lähtöoletuksiin. Jos lähtöoletuksia ei ole kunnolla spesifioitu, ei todistuskaan ole tällöin määritelty.

Kohti skientismiä

“Kaoottinen tila, jossa filosofia on ollut suurimman osan historiaansa, on palautettavissa siihen onnettomaan seikkaan, että se ensiksikin hyväksyi tiettyjä muotoiluja aivan liian naiivisti aitoina ongelmina tutkimatta ensiksi huolellisesti, onko niillä tosiasiassa jokin merkitys. Toiseksi filosofia luuli, että on mahdollista löytää vastaukset joihinkin kysymyksiin erityisillä filosofian menetelmillä, jotka poikkeavat erityistieteiden menetelmistä.”

Moritz Schlick, “Positivismi ja realismi”

Tiede ei paini samanlaisten ongelmien kanssa kuin filosofia. Moniin tieteellisiin kysymyksiin löydetään fallibilismin hengessä jatkuvasti parempia vastauksia, ja näyttää siltä, että osaa niistä voidaan pitää käytännössä ratkaistuina. Lukuisia tieteellisiä näkemyksiä on myös hylätty.

Episteemisenä auktoriteettina tiede on ohittanut filosofian ja uskonnon jo aikoja sitten. Osa filosofeista ja teologeista kokee tämän kehityskulun ongelmallisena. Heistä tieteen harjoittajat tekevät kyllä arvokasta työtä, mutta tieteellä on omat rajansa, joita se ei voi eikä saa ylittää. “Perimmäiset” kysymykset on jätettävä filosofialle ja uskonnolle, ja niihin lukeutuvat myös tieteen luonnetta ja tulkintaa koskevat ongelmat. On kuitenkin perin epäselvää, miksi juuri filosofia ja teologia kykenisivät ratkaisemaan kyseisiä pulmia.

Tieteen episteemiseen asemaan voi suhtautua myös toisin. Kenties tieteilijät vain tekevät jotain oikein ja me muut voisimme ottaa siitä opiksemme? Tällöin tieteen episteeminen menestys hyväksytään lähtökohdaksi: tiede on esimerkki ainakin joiltain osin toimivasta episteemisestä toiminnasta. Sen antaman mallin mukaisesti voidaan yrittää analysoida ja muuttaa tieteen ulkopuolella vallitsevia episteemisiä käytäntöjä toimivampaan suuntaan. Tällä mahdollisuudella on kuitenkin rajansa. Esimerkiksi empirian tuolle puolen ulottuva metafysiikka on jo tutkimuskohteensa vuoksi ongelmallista, koska hyvän oikeuttamistavan mukaisia menetelmiä sen kysymysten ratkaisemiseen ei ole.

Listatut hyvän oikeuttamisen yleiset periaatteet näyttävät toteutuvan filosofiassa harmillisen harvoin. Sen sijaan vakiintuneet tieteelliset teoriat, jotka ovat läpäisseet pitkäaikaisen vertaisarvioinnin ja kriittisen keskustelun, tavallisesti noudattavat näitä kriteereitä. Tieteessä ei esimerkiksi katsota hyvällä teorioiden oikeuttamista vetoamalla intuitioon tai täysin (empiirisesti) rajoittamattomaan abduktiiviseen päättelyyn. Filosofian ja teologian puolella tällaiset menetelmät näyttävät kuitenkin olevan, valitettavasti, päivittäisessä käytössä.

Tieteessä pyritään alituisesti vähentämään erilaisten kognitiivisten vinoumien vaikutusta tutkimukseen. Samalla filosofit vaativat toistuvasti, että filosofisten teorioiden pitäisi kunnioittaa tervettä järkeä ja intuitiiviselta tuntuvia väitteitä. Tieteen tulokset ovat kuitenkin usein terveen järjen ja intuition vastaisia, intuitiot vaihtelevat filosofien välillä, eikä toistaiseksi ole vielä annettu mitään perusteita pitää intuitioita luotettavana tiedon lähteenä. Filosofien pitäisi pystyä osoittamaan, miksi intuitiot ovat kussakin tapauksessa luotettavia eli millä perusteella ne toimivat pätevänä oikeutuksen lähteenä. Jos intuitioiden luotettavuutta ei voida oikeuttaa, niihin vetoaminen on mielivaltaista. Mikäli premisseiksi otetaan vain yksilöiden intuitiota, johtopäätös kertoo oikeutetusti vain näistä yksilöitä ja heidän intuitioistaan.

Tämä manifestin allekirjoittaneet ovat skientistejä. Skientismimme perustuu näkemykseen, että tieteen oikeuttamiskäytännöt ovat merkittävässä asemassa sen episteemisessä menestyksessä. Lisäksi uskomme, että tieteessä noudatetaan manifestissa esiteltyjä hyvän oikeuttamisen periaatteita.

Sen sijaan filosofinen argumentointi näyttää vieneen ajattelijaraukkoja vain syvemmälle hämmennyksen suohon. Eikä tämä lopputulos ole mikään ihme: filosofialta näyttäisi kokonaan puuttuvan yhteiset hyvän oikeuttamisen kriteerit – tai ainakaan niitä ei sovelleta johdonmukaisesti. Kenties tässä luonnosteltu oikeuttamiskäsitys voisi kuitenkin ohjata “viisauden rakastajat” pois mielivaltaisen ajattelun rämeeltä.

 

Allekirjoittajat

Ilmari Hirvonen

Janne Karisto

Rami Koskinen

Hanna Pankka

Ilkka Pättiniemi

Henrik Saarinen

Leena Tulkki

Petri Turunen

 

Mitä skientismi on ja mitä se ei ole

Mitä luultavimmin sana skientismi herättää kielteisiä mielleyhtymiä. Tämä ei ole ihme, sillä tavallisesti sitä käytetään pejoratiivisena käsitteenä, jolla tarkoitetaan perusteetonta tai liiallista luottamusta tieteeseen – eli uskonnolliseen uskoon verrattavaa ”tieteisuskoa”. Kukaan ei tietenkään halua myöntää luottavansa tieteeseen liikaa tai ilman hyviä perusteita. Miksi sitten joku julistautuisi skientismin kannattajaksi tai laatisi manifestin sen puolesta? Asiaa valottanee se, että toistaiseksi skientismin kriitikot ovat myös olleet sen pääasiallisia teoreetikkoja. Tämä on yhtä lailla niin valitettavaa kuin kummallistakin. Harvemmin jonkin asian vastustajat antavat kaikkein parhaimman tai suopeimman määritelmän kritisoimalleen kohteelle.

Skientismiä vastaan taistelevat määrittävät vihollisensa miltei poikkeuksetta luonnontieteen kautta. Tällöin skientismillä tarkoitetaan sellaisia näkemyksiä, kuten ”vain luonnontieteellinen tieto on laskettavissa todelliseksi tiedoksi”, ”vain luonnontieteen keinoin löydettävät asiat ovat olemassa” tai ”vain luonnontiede pystyy ratkaisemaan moraaliset kysymykset” (Stenmark 2001: 18). Myönnettäköön, että tällaisella puusilmäskientismillä on kannattajansa. Esimerkiksi filosofi Alexander Rosenberg (2011) on sortunut ihmistieteiden väheksyntään ja luonnontieteiden ylenpalttiseen ihannointiin. Rosenbergin mukaan ihmistieteet ovat jumittuneet neoliittisten esi-isiemme maailmankuvaan ja tarjoavat lähinnä viihdyttäviä illuusioita. Ei siis ole aivan tavatonta, että eritoten teologit ovat maalailleet skientismistä rajoittuneen kuvan, jonka mukaan kyseisen liikkeen edustajat ovat fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa palvovia dogmaatikkoja.

Me Helsingin piirissä olemme toista maata.  Rosenbergin tai Lawrence Kraussin kaltaisten sijaan pidämme itsemme kanssa samanhenkisinä pikemminkin sellaisia ajattelijoita, kuten Don Ross, James Ladyman, Patricia ja Paul Churchland, David Spurrett, James Woodward, William Wimsatt, Michael A. Bishop ja J. D. Trout. Edesmenneistä legendoista maininnan ansaitsevat esimerkiksi Bertrand Russell, Willard Van Orman Quine ja B. F. Skinner. Ehkä tämä pitkälti mielivaltainen lista antaa jonkinlaista osviittaa siitä, millaisen ajattelun koemme itsellemme läheiseksi.

Usein jo sana skientismi saattaa viedä harhaan. Termi on johdettu englannin sanasta science, joka on yleensä varattu vain luonnontieteille. Monesti skientistien käsitystä tieteestä kuvaa kuitenkin paremmin latinan scientia, saksan Wissenschaft ja suomen tiede, jotka kaikki kattavat myös ihmistieteet alaisuuteensa (Hansson 2013: 64). Vaikka luonnontieteet ovat toisinaan ihmistieteitä empiirisesti menestyksekkäämpiä – eikä tämäkään pidä aina paikkaansa – se ei vielä tarkoita, että ihmistieteet olisivat jotenkin vähemmän tieteellisiä. Monesti niiden ongelmat liittyvät siihen, ettei ihmistieteiden tutkimuskohteita yleensä voida eristää yhtä helposti kuin luonnontieteiden. Vaikeudet eivät siis välttämättä johdu metodologisista heikkouksista vaan tutkimuskohteen luonteesta. Samaa perustelua ei kuitenkaan voida käyttää, mikäli yritetään oikeuttaa sellaista tutkimusta, jonka tutkimuskohteen väitetään olevan empiirisen todellisuuden ulkopuolella.

Tämän manifestin allekirjoittaneet skientistit ovat myös samoilla linjoilla W. V. O. Quinen kanssa siitä, että ”[t]iede ei ole arkijärjen korvike vaan jatke” (Quine 1957: 229). Tiede on siis vain systematisoitua arkiajattelua, eikä jotain perustavanlaatuisesti erilaista episteemistä toimintaa. Tieteen ja jokapäiväisen järjenkäytön välillä ei siis ole laatu- vaan aste-ero. Tieteenharjoittaja poikkeaa tavallisesta kaduntallaajasta lähinnä vain siten, että tieteessä pyritään poissulkemaan mahdollisimman hyvin kaikenlaiset virhelähteet ja tuomaan niistä jäljellejääneet eksplisiittisesti esille, jotta muut voivat jatkaa korjaamista. Juuri tästä syystä mielivaltaisuus on oikeutuksen vastakohta ja pahin vihollinen, ja juuri siksi skientistit uskovat, että filosofia voisi hyötyä täsmällisemmästä oikeuttamismenettelyistä.

Mikäli skientisti hyväksyy esimerkilliseksi tiedoksi kaikenlaisten tieteiden tulokset, eikö tämä tee tyhjäksi kaiken sen kritiikin, mitä hän voi esittää esimerkiksi filosofiaa tai teologiaa kohtaan? Ovathan nekin tieteitä Wissenschaft-mielessä (Kojonen 2016: 4). Tällainen vasta-argumentti kuitenkin edellyttää, että skientistin pitäisi tasapäistää samanarvoiseksi kaikki tutkimus, jota jonkin periaatteen nojalla voi kutsua tieteeksi. Skientisti on toki valmis ottamaan heuristiseksi periaatteekseen sen, että jos jokin ansaitsee tieteen arvonimen, siihen luottaminen on todennäköisesti viisaampaa kuin johonkin, jolle tätä nimikettä ei mitenkään voi myöntää.

Tieteestä ei kuitenkaan tee hyvää sen kutsuminen tieteeksi. Monet yksittäisten tieteenharjoittajien ja ryhmien tutkimusprojektit sekä kokonaiset tutkimusohjelmat ovat luokattomia. Lisäksi muun muassa kasvaneet julkaisupaineet, vinoutuneet arviointikriteerit ja tutkimuksen kaupallistuminen ovat omiaan viemään tutkimusta yhä huonompaan suuntaan. Paikoin synkiltä näyttävät tulevaisuudennäkymät eivät silti tarkoita, että peli olisi menetetty. Hyvän tieteen kriteereitä voi tutkia esimerkiksi tieteentutkimuksen keinoin ja tieteellinen tieto on menestyksensä valossa yhä parasta, mitä saatavilla on.

 

LÄHTEET

CHURCHLAND, Patricia Smith (2002): Brain-Wise: Studies in Neurophilosophy, Cambridge, MA: The MIT Press.

BISHOP, Michael A., ja John D. Trout (2005). Epistemology and the Psychology of Human Judgment. Oxford University Press.

HANSSON, Sven Ove (2013): “Defining Pseudoscience and Science” Massimo Pigliucci & Maarten Boudry (toim.) Philosophy of Pseudoscience: Reconsidering the Demarcation Problem, Chicago: University of Chicago Press, s. 61–77.

KOJONEN, Erkki Vesa Rope (2016): The Intelligent Design Debate and the Temptation of Scientism, Abingdon: Routledge.

LAUDAN, Larry (1990): “Normative Naturalism” Philosophy of Science, s. 44–59.

QUINE, Willard Van Orman (1957): “The Scope and Language of Science” The Ways of Paradox and Other Essays, 1976, Cambridge: Harvard University Press, s. 228–245.

ROSENBERG, Alexander (2011): The Atheist’s Guide to Reality, New York: W. W. Norton & Company.

STENMARK, Mikael (2001): Scientism: Science, Ethics and Religion, Farnham: Ashgate.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *