KESÄTAPAHTUMISTA eli kaupunkitila kaupunkien ulkopuolella

Julkaistu Minervan Pöllön numerossa 3/2012 ”Kaupunkitila”

Juttukuvitus

Teksti: Joonas S. Martikainen

Kuvitus: Jaakko Jekunen

 

Yksi Facebookissa, lehtien sivuilla ja noin yleisestikin keskustelua ja hyörinää herättänyt viimeaikainen ilmiö on ollut keskustelu kaupunkitilasta. Erilaiset kaupunkiaktiivisuuden muodot ovat nousseet tapetille: katutaiteen asemasta ja rangaistavuudesta kiistelyn lisäksi ihmiset ovat ryhtyneet ottamaan kotinurkkiaan omaan käyttöönsä ja ruvenneet pyörittämään ravintolapäivää, ryyppäyspäivää, Kallio-liikettä ja muita vastaavia tapahtumia ja yhdistyksiä, usein silkasta yhdessä tekemisen ilosta. On kiistoja julkisessa tilassa liikkumisesta ja näkymisestä sekä siitä, ketkä saavat olla läsnä kaupallisissa tiloissa, kuten ostoskeskuksissa, jotka valtaavat yhä enemmän tilaa itse kaupungista. Helsingin kaupunginvaltuustossa otettiin jopa käsittelyyn asti esitys katumainonnan kieltämisestä. Naisaktivistit haluavat ottaa yön takaisin ja tuntea olonsa turvalliseksi; Slut Walk korostaa, että naisilla on kaupunkitilassa oikeus näyttää juuri siltä, miltä he haluavat, ilman pelkoa fyysisestä tai muunkaanlaisesta häirinnästä tai väkivallasta.

Toiset kritisoivat ravintolapäiväjengiläisten ja muiden boheemin porvarillisten projektien, no, porvariutta ja yletöntä siisteydenkaipuuta, toiset katujen epäsiistiyttä ja sen herättämää epämiellyttävää tunnetta. Kaupunkitila on vuoroin ylikaupallistunut, turvaton, epäsiisti, liian siisti, mahdollisuus psykomaantieteellisiin kokeiluihin, olohuone, baari ja disko. Kaupunkitilasta kiistellään, sitä halutaan ottaa haltuun, siinä halutaan tehdä ja sanoa asioita, siitä ollaan valmiita taistelemaan.


Näin siis niin sanotussa Kaupungissa, eli Helsingissä, ehkä vähän myös Tampereella ja Oulussa. Suomi on kuitenkin täynnä kaupunkeja: vuoden alussa Suomessa laskettiin olevan 108 kaupunkia, joista suurimpana loistaa Helsinki (588 549 asukasta) ja pienimpänä perää pitää länsirannikolla sijaitseva Kaskinen (1 429 asukasta). Väliin mahtuu huomattava määrä erilaisia ja erinäköisiä paikkakuntia, joista suurinta osaa on hieman hankala mieltää edes puoliurbaaneiksi, saati sitten kaupungeiksi. Mitä yhteistä näillä enemmän tai vähemmän pienillä kaupungintapaisilla on?

 

Kaupunkilaisuuden leviäminen

Jos jätämme huomiotta sen, että uuden kuntalainsäädännön mahdollistama yksipuolinen kaupungiksijulistautuminen on useimmille “Kylänraitti, Esson baari ja kirkko”-paikkakunnille silkka imagonkohotusprojekti, huomaamme silti, että ihmiset  yhä enenevässä määrin mieltävät itsensä urbaaneiksi. Maapallo tunnetusti kaupungistuu: maailmankylä alkaa muuttua maailmankaupungiksi, ja reilu valtaosa Telluksen asukkaista asuu jo kaupungeissa, jotka monimuotoisuudellaan kattavat koko kirjon spontaanisti organisoiduista hökkelikylistä superteknologisiin metropoleihin, useissa kaupungeissa jopa saman neliökilometrin sisällä.

Suomessa tämä kehitys näkyy paitsi kasvukeskusten paisumisena ihmisten paetessa henkensä edestä maaseudulta ihmisten ilmoille, myös pientenkin paikkakuntien metropolitautina: vanha, rakas kotikaupunkini Järvenpää julkisti juuri uuden yleiskaavan. Sen myötä unelias mutta kotoisa, muutaman korttelin kokoinen järvenrantakeskusta muutetaan yli kymmenkerroksisten, futurististen liikekiinteistöjen keskittymäksi, jonka ilta-aurinkoa vasten möllöttävän siluetin pimeyden alttarin tavoin heittämä varjo peittää alleen valtaosan muusta paikkakunnasta. Lasia ja betonia tuodaan pieniin taajamiin huomattavan korkeisiin monoliitteihin kasattuna; urbanisoituvassa maailmassa halutaan näyttää, että kyllä täällä meilläkin on tässä tällainen Kaupunki. Urbaanius on muuttunut eetokseksi, joksikin ilmassa leijuvaksi, joka on haihtunut ilmaan konkreettisista kivitaloista ja levinnyt tuulen mukana kauas sporakiskojen ulottuvilta.

On silti mahdottoman vaikeaa kuvitella Järvenpäähän, Keravalle, Espoohon, Ulvilaan tai Ylivieskaan ravintolapäiviä tai kaupunginosaliikkeitä. On vaikea kuvitella näkevänsä juurikaan muuta katutaidetta kuin humalaisten esiteiniuusnatsien seinäkirjoituksia (esimerkki Järvenpäästä: ”SUOMI SOMALAISILLE”) tai muutaman lantin toivossa haitarillaan Kummisedän tunnaria tihkusateessa jurnuttavaa, Itä-Euroopan epäoikeudenmukaisuutta kaikista maailman paikoista juuri Keravalle karkuun lähtenyttä romania. On ylipäätään vaikea kuvitella, että suomalaisessa pikkukaupungissa edes olisi sellaista tilaa, mitä erityisesti täytyisi ottaa haltuun tai mistä olisi nahisteltava – oikeastaan tilaa on mielin määrin, ei sitä näytä kukaan käyttävän mihinkään muuhun kuin viikonloppukaljoitteluun! Kaukaiselta tuntuvat kiistat oikeudesta tarjoilla viiniä pop up -kadunvarsibistrossa tai kokoontua puistoon Facebookissa sovittuun yhteiskaljoitteluun – ryyppäyspäivä on joka perjantai!

 

Keravalaisuus ja kaupunkitila

Minervan Pöllön numerossa 1/2012 hahmottelin Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin Espoo – totuus Suomesta -teoksen pohjalta suomalaisen taajaman ontologiaa¹ – väitin, että Helsingin ja pönden, poliksen ja maaseudun väliin jää inhimillisen asumisen tila, joka ei tyhjene kumpaankaan, vaan muodostaa epätilan, eräänlaisen tyhjiön, josta uupuu niin kaupunkielämään kuuluva sivistys ja julkisessa tilassa oleminen kuin myös maaseudun kulttuurinen jatkuvuus ja selkeä kokemus omasta identiteetistä; nimettäköön tämä tyhjiö keravaksi. Suurin osa suomalaisista pienistä “kaupungeista” täyttää keravan tunnusmerkit. Entinen maaseutumainen elämänmuoto on tuhottu ja pellot on rakennettu täyteen rivitaloja ja teollisuuskiinteistöjä. Pienen kaupunkikeskustan ankeilla ja hiljaisilla kaduilla vaeltaa haamun lailla kuristava tunne siitä, että tämän prosessin tuloksena jotain tärkeää on menetetty; maaseutu on hävitetty, mutta kaupunki on jäänyt saavuttamatta, tuloksena eriskummallinen, mykkä ja merkityksetön kokoelma uusia ja vanhoja taloja, joiden välissä kulkee katuja, joiden ainoa tarkoitus on mahdollistaa matkat töihin ja ostoksille. Kuten Markus Kajo asian muotoili: “Kun ajattelee suomalaista pikkukaupunkia talvisena tiistai-iltana, ymmärtää miksi psykiatria on keksitty.”

Lohdullista onkin, että ihmissielu on silti yrittänyt tuoda jonkin tavan tuoda yhteisöllisyyttä tähän tilattomaan ja kulttuurittomaan, liki puhtaan teknologiseen asumisen piiriin. Siinä, missä pääkaupungissa katuja otetaan aktiivisesti haltuun yhteisiä projekteja varten ja maaseudulla katuja ja kortteleita ei ole, keravilla ihmisiä pitää aktiivisesti hätyyttää kaduille ja luoda lyhyeksi aikaa väkisin eräänlainen kaupunkitilan keravalainen vastine. Tämä keinotekoinen tila voi kestää korkeintaan viikon kerrallaan, sen jälkeen ontologinen rasite käy liialliseksi ja kadut on pakko palauttaa tavalliseen, nimettömään ja tilattomaan olotilaansa. Vaikka tämä lyhyt hetki kestää vain viikon vuodesta, on se silti elintärkeä kyseisen taajaman itseymmärrykselle; ilman sitä taajama menettää täysin yhteisöllisen identiteettinsä ja sen mukana oikeuden edes kutsua itseään kaupungiksi. Kyse on kesätapahtumasta.

 

Kesätapahtuma tilallisena muodostelmana

Kesätapahtuma on se jokaiseen suomalaiseen taajamaan ja pikkukaupunkiin olennaisena osana kuuluva jokakesäinen ”festivaali”, joka noudattaa aina liki samaa konkreettista ja metafyysistä rakennetta. On mielenkiintoista, miten täydellisen samankaltaisia kaikki kesätapahtumat lopulta ovat; väitän, että tämä johtuu suoraan siitä keravalaisuuden rakenteesta, jonka kaikki nämä pikkukaupungit jakavat. Kesätapahtuma sisältää aina lähes jokaisen alla olevista:

Korni, paikkakuntaan ja sen historiaan etäisesti tai ei ollenkaan liittyvä teema: hyviä ovat esimerkiksi ravit, ravut, sirkus, kansantanhut ja jazz-musiikki. (Miksi valtaosan Suomen oluesta valmistavalla Keravalla on valkosipulifestarit olutfestivaalien sijaan?)

Täsmälleen samat myyntikojut, jotka muodostavat Kesätapahtuman konkreettisen tilallisen rakenteen. Pikkukaupungin pääraitille kasataan riveihin telttoja, joissa saa muikkuja, kebab-annoksia, lörtsyjä, käsitöitä, ilmapalloja sekä erilaista rihkamaa muovikoruista käsittämättömän tökeröihin teepaitoihin. Jos paikalla ei ole metrilakun myyjää, kyse ei ole kesätapahtumasta.

Lava, jolla esiintyy taajaman ja tapahtuman koosta ja luonteesta riippuen joko paikallisia pumppuja, tangoveteraaneja, jazzorkestereita tai kansallisen tason rockartisteja.

Surullisen näköiset eteläamerikkalaiset intiaanit soittamassa pohjoisamerikkalaisten intiaanien tamineissa panhuilulla “perinnemusiikkia”, joka ei enää kuulu kenellekään.

Olutteltta tai -karsina. Lisäpisteitä, jos kyseessä on uskonnollissävytteinen tapahtuma.

Kesätapahtuma syntyy, kun yksittäinen kerava tulee kollektiivisesti alitajuisen tietoiseksi omasta ontologisesta epävarmuudestaan. Siinä, missä varsinaisessa kaupungissa yhteisöllisyys ja julkisessa tilassa yhdessä tekeminen ovat sisäänkirjoitettuja koko elämän kaupunkimuodon perusrakenteeseen, keravalaisuus taas perustuu mykkyyden, yksityiseen vetäytymisen ja hiljaisen, itseään samanlaisena toistavan arjen kokemuksille. Kesätapahtuma on keravalainen analogia oikealle kaupunkitilalle: siinä, missä kaupunkilaisuus elää juuri kaupunkitilassa, keravalaisuus elää kesätapahtuman kautta.

Väkisin muodostettu kesätapahtuma on keravalaisuuden tapa perustella olemassaolonsa, luoda jokin symbolinen perustava tila, johon keravalaisidentiteetti voi nojautua ja jossa se voi rakentaa itseään. Todellisen kaupunkitilan puuttuessa viikon mittainen ”festivaali” tarjoaa mahdollisuuden antaa paikkakunnalle jokin näennäinen yhteisöllisesti jaettu pohjataso, joka auttaa torjumaan mielestä sen todellisen ahdistavan tyhjyyden, joka on pienellä tai keskisuurella suomalaisella paikkakunnalla elämisen peruskokemus. Kerava on tivoli- ja valkosipulikaupunki, Kotkassa on Meripäivät, Järvenpää on yhtä kuin Puistoblues…

 

Kesätapahtuma keravalaisuusidentiteetin perustana

Kun todelliset edellytykset merkitykselliselle inhimilliselle olemiselle ”jostain kotoisin olevana” puuttuvat, on luotava kuvitteellinen symboli, johon paikkakuntalaisten identiteetti voi nojautua. Tämän symbolin fiktiivisyyden vuoksi sitä ei voi omaksua todella paikkakunnan elämän perustaksi: olisi huvittavaa kuvitella Kerava, jossa joka päivä olisi valkosipulipäivä, jossa valkosipuli tulisi jatkuvasti esille kadunkulmissa ja kapakoissa vuoden ympäri ja jonka asukkaat oikeasti tuntisivat yhteenkuuluvuutta valkosipulin äärelle tullessaan. Muutaman päivän mittainen tekaistu festivaali kuitenkin luo hetkeksi juuri tällaisen Keravan; kun festivaali on ohi, ihmiset voivat palata tavalliseen elämäänsä tyytyväisinä siitä, että he sentään asuvat valkosipulikaupungissa, eivätkä vain rivitalonpätkässä tai kerrostaloasunnossa, josta poistutaan vain töihin, lenkille tai kauppaan. Ilman tätä pientä vuosittaista maistiaista elävästä kaupunkitilasta sen irvikuvan kautta kävisi elämä Keravalla mahdottomaksi ihmisten herätessä vähitellen siihen, että he eivät oikeasti ole kotoisin yhtään mistään.

Se, että kesätapahtumat muistuttavat niin kovasti toisiaan kertoo juuri niiden taustalla olevien syiden yhdenmukaisuudesta. On olemassa kokonainen elinkeinoelämän osa-alue, joka elää tästä ontologisesta pattitilanteesta. Samat metrilakukojut, kebab-vaunut ja perulaiset panhuilupoppoot kiertävät kesän läpi samanlaisesta pikkukaupungista toiseen, tarjoten tepsivää lääkettään sairauteen, jonka oireet ovat kaikkialla lähes yhdenmukaiset.

Sanotaan, että Suomi on kesätapahtumien luvattu maa – tämä johtuu täysin siitä, että Suomi on keravien luvattu maa. Harvojen kaupunkiemme ulkopuolella on kokonainen puoliurbaanien erämaiden tilkkutäkki, joiden olemassaolo riippuu kesätapahtumista. Monituiset juhlat ja festarit ovat se kaupunkitila, joka mahdollistaa suomalaisen yhteiskunnan jatkuvuuden nykymuotoisena – näen, että niiden määrä tulee vain kasvamaan uusien keravien noustessa pitkinä rivitaloriveinä alati vetovoimaisempien kasvukeskusten liepeille.

Kun seuraavan kerran löydät itsesi heinäkuisesta tihkusateesta soheltamassa kepeässä kaljapierussa muovihaarukalla suuhusi viikonlopun kolmatta muikku- tai vegenuudeliannosta, muista suoda pieni ajatus keravalaisuudelle – se on se totuus, joka piiloutuu teepaitakojujen ”humorististen” sloganien ja höyryävien makkaraperunapinojen taakse, yrittäen olla muistuttamatta itsestään. Ilman kesätapahtumia ei olisi Suomea sellaisena, kuin me sen tunnemme.

¹ Martikainen, Joonas S: ”Kerava – todellinen totuus Suomesta?” Minervan Pöllö 1/2012 ”Tulkinta”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *