Kuinka Jumalapöllö syntyi

Millaista on filosofisen lehden toimittaminen? Minervan Pöllö päätti raottaa salaisuuden verhoa ja julkaista uuden toimituskunnan hedelmällisen keskustelun, joka johti Jumalapöllön (1/2014) syntyyn.

Teksti: Minervan Pöllön toimituskunta

Kuusi filosofian opiskelijaa istui pyöreän pöydän ääressä Uudella ylioppilastalolla, kukin mietteisiinsä vaipuneena. Huoneessa vallitsi hiljaisuus, muutamat siemailivat viiniä, toiset vilkuilivat vaivihkaa vierustovereitaan mittailevilla katseilla. Ilmapiiri oli syystäkin jännittynyt, sillä he olivat kokoontuneet yhteen tiettyä tehtävää varten, jonka tärkeyden jokainen tiedosti. Heidän vastuullaan olisi tästä päivästä lähtien Suomen vanhimman filosofisen aikakausilehden toimittaminen. Hämärä oli laskeutumassa maailmaan ja Minervan Pöllön oli jälleen kerran aika lähteä lentoon.

Alkujännityksen kaikottua ja viinin suomalla rohkeudella he ryhtyivät suunnittelemaan vuoden ensimmäistä numeroa, Jumalapöllöä. Eipä aikaakaan, kun toimitustyö muuttui filosofiseksi väittelyksi. Pasi, joka oli tähän asti lähinnä kuunnellut keskustelua tyhjensi lasinsa, iski sen pöytään ja puuttui puheeseen:

”Kuunnelkaa nyt itseänne, olemme tekemässä lehteä Jumalasta, mutta sen sijaan ainut mistä te osaatte puhua on uskominen! Saanen huomauttaa että Jumala – olkoon se sitten kulttuurinen konstruktio tai kaikkivoipa Luoja – on olento jonka luonnetta meidän olisi kenties syytä tutkia. Kuitenkin jälleen kerran keskustelu on siirtynyt Jumalasta uskomiseen, joka on vain eräs tietoteoreettinen asennoitumistapa. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä jaarittelua, jossa ensin todetaan että uskonnossa uskotaan ja tieteessä tiedetään, jonka jälkeen arvioidaan kumpi on hyödyllisempi tai mielekkäämpi asenne maailmaa kohtaan. Ensimmäinen ja kaikkein raivostuttavin virhe on suomeksi keskusteltaessa uskonnon samaistaminen uskomiseksi Jumalaan. Paljon kiinnostavampaa olisi seurailla sanan religion juuria latinaan, missä sen voi tulkita ihmisten ja jumalten väliseksi siteeksi. Sanokaamme vaikka, että uskonto se kulttuurin osa, joka sitoo ihmisen pyhyyteen. Mitä tämä pyhyys sitten voisi olla, on jo toinen kysymys, joka avaa monia kiinnostavia ajatuspolkuja, joille ei ole tässä syytä poiketa. Kuitenkin uskonto ja Jumala – tai jumalat – ovat siis aivan eri asioita, kumpikin voi olla olemassa ilman toista. Kun puhutaan Jumalasta, ei mielestäni ole lainkaan välttämätöntä ottaa kantaa uskomiseen tai muihin tietoteoreettisiin seikkoihin.

    Kenties syypäitä uskonnollisen ajattelun degeneraatioon ovat eräät angloamerikkalaiset uusateistit, joiden nimiä ei maksa edes vaivaa mainita, ja jotka ovat vaikuttaneet syvällisesti myös suomalaiseen älymystöön, paria julkisuudessa viihtyvää luonnontieteilijää myöten. Tällä tavoin ajattelevat katsovat keskustelun päättyneen, kun he ovat onnistuneet osoittamaan eräitä kristillisen jumalkäsityksen osioita typeriksi tai virheellisiksi. Saanen huomauttaa, että he usein hyökkäävät vain kansanomaista kristillistä ajattelua vastaan, eivätkä mittele sofistikoituneempien ajattelijoiden kanssa. Ja vaikka he onnistuisivat kumoamaan kaikki kristilliset jumalkäsitykset (kaikki ne lukemattomat, joita on parin vuosituhannen aikana versonut), olisi heillä vielä kaikkien muiden uskonto- ja mystiikkaperinteiden jumalkäsitykset vastassaan. Ja katsokaa, nyt olen itsekin ajautunut uskomisen ja jumaltodistusten umpikujaan, vaikka tarkoitukseni oli puhua Jumalasta! Olkoon tämä osoituksena siitä, että eurooppalainen filosofia on jumiutunut kristinuskon ja uusateismin hiekkalaatikkopainiin, eikä sen puitteissa ole edes mahdollista tutkia Jumalaa. Mutta toverit, rientäkää toki auttamaan ja kertokaa kuinka perinteikkään lehtemme – joka kantaa viisauden jumalattaren nimeä – tulisi lähestyä tätä vaikeaa aihetta.”

Kaikki katsoivat kulmat kurtussa puhujaan, joka oli juuri heittänyt ilmaan haasteen, johon olisi vaikeaa vastata. Niinpä kaikki olivat hetken hiljaa. Minna-Kerttu, jota koko aihe samaan aikaan ärsytti ja miellytti suunnattomasti, risti jalkansa ja mietti hiljaa:

”Ehkä pyrimme mahdottomaan. Jos osa filosofeista on oikeassa, yrityksemme on tuhoon tuomittu. Jumala ei ole meidän maailmassamme, vaan maailman ulkopuolella, joten siitä tulee vaieta. Sen tähden puhe Jumalasta liikkuukin aina muihin, maallisiin aiheisiin.”

Hän yritti ilmaista asian muille niin hyvin kuin taisi:

”Jumalasta ei voida puhua, ja siksi keskustelu liikkuu niin lapsekkailla sivuraiteilla. Jumala on piilossa, jolloin puhe Jumalasta siirtyy puheeseen uskosta, muttei tietoteoreettisena käsitteenä, vaan ainoana terminä ymmärrykselle, jonka kautta voidaan olla yhteydessä siihen, mitä ”Jumala” on. Puhuttaessa todella Jumalasta, eikä uskonnosta, tarkoittaa sana ”usko” jotakin ihan muuta kuin puhuttaessa Platonin epistemologiasta tai maallisista tavoista, joita uskonnot todellisuudessa ovat. Keskustelu on hiekkalaatikkopainia, koska painijat eivät ymmärrä, mistä ja millä välineillä painivat.

      Kerroinhan jo teille ihmisen rajallisuudesta. Jumala on inhimillisten rajojen, ja siten myös kielen, ulkopuolella, emmekä voi koskaan saavuttaa ilman metaforaa sitä, mitä ei suoraan voida sanoa. Siispä yrityksessämme pääsemme lähemmäs ainoastaan pyrkimällä ymmärtämään sitä, kuinka ymmärrämme rajantakaista. Me olemme ”täällä”, Jumala ”tuonpuoleisessa”, emmekä pääse lähelle niin kauan kuin ”Jumala” todella on Jumala, eikä pelkkää sanahelinää. Revittäessä Jumala ulos pyhän alueelta katoaa Jumala taas käsistämme, sillä sormiemme välistä valuu ainoastaan maallista puhetta. Pääsemme aina vain rajaan asti, sen jälkeen on kuljettava hiljaisuudessa, odottaen sitä, mikä tulee ainoastaan ymmärryksessä, ei tiedossa. Siksi Jumala on teksteissämme ainoastaan ihmisen tapa ymmärtää Häntä, ei sitä, mitä Jumala todella on, jos on mitään”.

Hiljaa hän katsoi toisia ja ajatteli itsekseen:

”Ei kukaan meistä voi sanoa sitä, mitä me todella ajattelemme ja tunnemme. Kukaan ei ota kantaa Jumalaan todella, vaan kaikki jäävät puheessaan alueelle, joka ei kosketa heidän syvimpiä tuntojaan. En voi kuitenkaan mainita asiasta, sillä en itsekään uskaltaisi, tai ehkä edes pystyisi, avaamaan sieluani muille. Jumala ei ole keskusteltavissa tällä tavalla. Olen meidän kaikkien puolesta pahoillani siitä, ettemme saavuta haluamaamme. Jumala ei ole analysoitavissa, vaan tunnettavissa hiljaisena ymmärryksenä. En tiedä, kuinka kertoisin tämän, toivon heidän ymmärtävän”.

Hän jäi istumaan hiljaa ja tunsi Jumalan, jonka piilotti sisimpäänsä ja antoi muiden vaahdota. Hän ei tiennyt, mitä tehdä tai mitä sanoa, hän vain toivoi, että ahdistus tilanteen toivottomuudesta kaikkoaisi toivon herätessä jostakin. Joku puhui.

Ja se joku oli Tuukka, jonka leukaluihin oli tarttunut dialogin punottu lanka. Paljon oli totta sanottu, minkä hän oli kuullut, vaikkei itse totuutta, sillä totuus on dialogin aukeamisen prosessi.

”Olemme kehässä. Puhumme ohi, emmekä tavoita Jumalaa. Määrittäessämme hänet joksikin, ei Jumala ole enää siellä. Siitä puhuvat ateistitkin: Jumala on aukkojen Jumala. Tiede ei voi Jumalaa löytää, sillä Jumala ei ole entiteetti luonnossa, siihen viittaa jo sana ”yliluonnollinen”, jotain luontoa ylittävää. Kuljemme siis haroen Jumalaan vierestä, kehässä hänen ympärillään, mutta hän selvästi vetää meitä puoleensa, sillä muuten astuisimme pois kehästä.

Meidät on heitetty eurooppalaiseen kulttuuriin, jossa meillä jokaisella on henkilökohtainen suhde Jumalaan, oli se sitten myöntävä tai kieltävä. Jumala pitää meidät otteessaan jo siinä, että keskustelumme kykenee tuntemaan hänen vetovoimansa. Siinä, missä olemme heitettyjä, eli emme ole valinneet kulttuuriamme, on Jumala meille jotain transsendentaalista, Platoninen idea, joka valaisee kokemustamme. Emme pysty ylittämään Jumalan vaikutusta meihin hänet kieltämällä, sillä hän kummittelee aina niissä kokemuksissa, joissa arkimaailmamme banaali eteneminen särkyy ja esiin tulee jotain selittämätöntä. Sinä hetkenä, kun jotain mahdotonta tapahtuu, olemme kiroamassa tai kiittämässä itseämme suurempaa.

Theaitetos dialogissa puhutaan siitä, kuinka mieli on kuin vahakimpale, johon kokemus leimauttaa itsensä. Samalla tavalla Jumala on painanut leimansa meihin. Löydämme hänet siellä, missä symbolisaatio lakkaa. Herakleitos on sanonut, että ykseys haluaa ja ei halua itseään kutsuttavaksi Zeuksena. Jumala siis on läsnä, mutta ei kuitenkaan läsnä. Hän on läsnä siinä, että hän vetää meitä puoleensa, leimaa tapaamme olla maailmassa, mutta hän on poissa siinä, missä emme voi lähestyä häntä.

Toisaalta emme voi kieltää hänen olemassaoloaan, sillä sanamme eivät tavoita häntä ja toisaalta emme voi myöntääkään hänen olemassaoloaan, sillä emme tunne sitä, mistä puhumme puhuessamme Jumalasta.

Kaikki tapamme järjestää maailmaa ovat äärellisiä; ne ovat vain rajauksia. Ne ovat rajauksia kuten perspektiivimme, joka rajaa maailman näkymään tietystä kulmasta. Emme voi nousta harteillemme tai katsoa toisesta kulmasta, vaan olemme kirottuja omaan rajattuun olotilaamme. Mutta jokaisen rajauksen täytyy olla puutteellinen: se ei voi tavoittaa kaikkea. Niinpä myös meitä määrittävästä maailmankuvasta puuttuu jotain, sillä kuva kaikesta ei ole kuva, eikä tieto kaikesta ole tietoa, itseasiassa tietokin olettaa jo jonkin, jota me emme ole: objektin. Mistä sitten maailmamme on rajaus? Selvästikkin jostain rajattomasta, joka voidaan jakaa loputtomiin näkökulmiin ja perspektiiveihin. Ehkä tämä kaikkeus, kosmos Herakleitokselle, on Jumala kaiken ykseydessä.

Mutta ehkä menin nyt hieman liian pitkälle. Tuntuu, että nykyfilosofiassa keskustelun on jäätävä meidän maailmaa määrittävien seikkojen ajatteluun. Eli ajattelun on tyydyttävä Jumalaan jonain regulatiivisena ideana, eikä lähteä ylittämään tietä kielen toiselle puolelle, puhumaan siitä mistä ei voi puhua. Mutta tämäkin kanta tuntuu jotenkin naivilta: Jumalasta puhuminen jonain regulatiivisena ideana.

Kysymys siitä, voiko Jumalasta puhua jää minunkin osalta siis vastaamatta!”

Edellisiltaisista bakkanaaleista toipuva Sofia, joka oli tähän asti ollut myös  hiljaa, päätti rohkaistua ja osallistua keskusteluun:

”Ystävät, kiitos tähänastisista puheenvuoroistanne, ne ovat kaikki olleet erinomaisia ja virkistäneet mieltäni. En tiedä mitä sanoa -Jumala on valtava aihe. Selässämme ovat kaikkien uskontojen ja kulttuurien perinteiden lisäksi filosofia, yhteiskuntatieteet ja luonnontiede, joissa jokaisessa piilee lukemattomia käsityksiä Jumalasta.

Vuosia sitten, kun olin vielä vihainen ateisti, feministi ja eksistentialisti, olisin ollut ehdottomasti Pasin mainitsemien degeneroituneiden angloamerikkalaisten uusateistien puolella. Nyt, vähän vähemmän vihaisena, en ole enää varma. Sillä kuten aiemmin on tullut esille – mitä Jumalasta voidaan todella sanoa? Jos Jumala todella mielletään ”yliluonnolliseksi” ja ”pyhäksi”, olen samaa mieltä, ettei inhimillinen diskurssi voi Jumalaa koskaan tavoittaa. Haluaisin kuitenkin nostaa esiin ajatuksen Jumalasta konstituoituna uskossa.

En tarkoita tällä sitä, että uskomme Jumalaan loisi itse metafyysisen entiteetin. Durkheim sanoo asian kovin sosiologisesti, korostaen yhteisön asemaa uskontojärjestelmissä: ”Jumala on sosiaalinen representaatio kollektiivisesta tajunnasta.” Tämä on eittämättä jälleen uusi yritys rationalisoida jumala, mutta mielestäni tutkimisen arvoinen ajatus. Haluan sanoa, että uskominen jumalaan on teko, jolla hänet, tai se, konstituoidaan olemassa olevaksi. Jumalan ontista tapaa olla tai olemisen moduksia tämä ei kuitenkaan määritä.

Väitän siis, että ”pyhää” ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä. Uskonto, kuului siihen minkälainen jumalakäsitys tahansa, syntyy aina inhimillisestä kanssakäymisestä ja inhimillisen tietoisuuden tuloksena. ”Pyhä” ei ole ylhäältä annettu, tietyille asioille kuuluva ominaisuus. Ihmiset itse erottavat pyhän profaanista, kielletyn sallitusta, salaisen tunnetusta. Uskomalla, että Jumala on jotain pyhää, jonka luo voi päästä vain ylittämällä Styksin, luomme itse todellisuuden, jonne meillä ei ole kulkua, sitä reunustava joen ja jokea  vartioivan lautturin. Kyse on siis juurikin rajanvedosta – mutta se ei tarkoit,a etteikö meillä olisi mahdollisuuksia tietää, mitä rajan takana on.

Näyttää kenties siltä, että argumenttieni pohjalla on suuri, julkilausumaton oletus siitä, ettei Jumalaa ole olemassa. Näin en kuitenkaan halua sanoa. Jumalan olemassaolo on suhteessamme häneen – helvettiä ei ole olemassa pakanoille. Tämän vuoksi jumalia on olemassa myös uskontojärjestelmien ulkopuolella; profaanista tulee pyhää ja pyhästä profaania sitä mukaa, kun ihmisten uskomukset muuttuvat. Novellissaan Nälkätaiteilija Franz Kafka esittää, ettei modernissa maailmassa ole sijaa todelliselle uskolle ja että loppujen lopuksi usko on aina yhtä valheellista, hiipuvaa ja muuttuvaa kuin mitkä tahansa muut ajatukset.

Ja katsokaa! Näin minäkin olen jumalasta puhuessa ajautunut puhumaan uskosta. Se oli jossain määrin tarkoituskin, mutta voi olla, että puhun ohi aiheen. Väitän kuitenkin, että merkitsevä usko mihin tahansa todella arvokkaaseen tai pyhään, jumalan olemassaoloon tai siihen, ettei häntä ole olemassa, tuo ihmisen pohjattoman ahdistuksen eteen: kuinka voin uskoa, jos en voi tietää, olla varma? Jumalassa ei ole lopulta kyse Jumalasta, vaan äärettömästä hypystä tuntemattomaan, niin vahvasta uskosta, että se muokkaa koko käsityskykyä. Kaikkien rakastama filosofi sanoisi, että poistuessaan luokasta ikkunan kautta oven sijaan ihminen on melko varma mäsähtämisestään katukiveykseen mutta uskoo – ja tietää –  loppujen lopuksi olevan kyse siitä, että putoaminen on väistämätöntä.

Mistä siis puhumme, kun puhumme Jumalasta? Suurista asioista, joista itsekään en todellakaan ole varma!”

Vasta kuullessaan puhuttavan ateismista, feminismistä ja eksistentialismista vaivautui Henri nostamaan katseensa älypuhelimestaan. Hän katsoi pyöreän pöydän ääreen kerääntyneitä tovereitaan huvittuneena. Kesti kuitenkin kauan ennen kuin hänen onnistui muotoilla sanottavansa itseään tyydyttävään muotoon ja oli onneksi niin, että Sofian polveileva puheenvuoro antoi hänelle riittävästi aikaa siirtonsa valmistelemiseen.

”Puhuessanne jumalasta sata vuotta sitten kuolleiden sosiologien, amerikkalaisten pseudointellektuellien ja ikkunasta hyppijöiden sanoilla, astutte samaan ansaan kuin useimmat filosofit teitä ennen. Puhe itse luodusta Styksistä sisältää totuuden siemenen. On kuitenkin niin, että harhaa ei ole vain ajatus näkymättömästä tuonpuoleisesta, vaan koko Styks itsessään.

Feminismiä syytetään usein henkisestä laiskuudesta, koska se tarjoaa yksinkertaisia ratkaisuja vaikeisiin kysymyksiin, vetoaa ajattelijoihin joihin ei saisi vedota ja puhuu asioista, joista ei saisi puhua. Viimeksi mainittu rikkomus on seurausta siitä filosofien järkähtämättömästä uskomuksesta, että on olemassa asioita, joita ei voi objektiivisesti tutkia. On kuitenkin niin, että tähänastisen keskustelun mahdollisuudet sanella mielekkään uskon säännöt sellaisella tavalla, joka ei jotakuta täysin näkemyksistämme eriävää peruskiveä mukanaan raahaavaa filosofia ei kismittäisi, ovat ehtymässä. On puhuttu uskosta jumalaan, pyhyydestä, traditiosta, sisäisistä mielentiloista ja jumalasta sosiaalisena konstruktiona. Ei kuitenkaan olla kysytty, miksi kukaan uskoisi jumalaan. Miksi kukaan haluaisi käydä jumalasta viattoman uteliaita ja ennakkoluulottomia filosofisia keskusteluja, jos hänestä ei olisi muuhun kuin näiden keskustelujen aiheeksi. On oltava muutakin.”

Muut loivat Henriin sen katseen, jonka hän oli ennenkin saanut osakseen paasatessaan rakenteista, konstruktioista ja sosiaalisesta. Hän otti foliohatun päästään, taitteli sen siististi nelinkerroin ja työnsi sen taskuunsa, ennen kuin jatkoi puhettaan.

”Sofia tekee nähdäkseni virheen siinä, että hän palauttaa jumalaa koskevan pohdiskelun henkilön omaan sisäiseen varmuuteen asiasta. Tämä sisäinen varmuus on sen suuntaista, johon kukaan meistä ei tosiasiassa olisi päätynyt ilman ”rakastettujen filosofien” ohjausta. Koko tämän pöydän äärellä käytä keskustelu jumalasta on leikki, jonka sääntöjä kukaan meistä ei ole keksinyt.

Jumalasta puhuminen tällä tietyllä filosofisella tavalla, viitaten vuorollaan sosiaalisiin ja henkilökohtaisiin ideoihin unohtamatta epistemologian vakiintuneita kysymyksenasetteluja, on yhtä vakiintunutta kuin se tapa jolla jumalaa palvotaan siellä, missä ”filosofiseksi” kutsuttua kyseenalaistamista ei edes yritetä. Syy siihen, että osaatte kirjoittaa Jumalasta suuraakkosin, erottaa sanan kulttuuriset vivahteet eri yhteyksissä ja erottaa genea- ja etymologisia vivahteita erilaisista puheentavoista on siinä, että olette jossain vaiheessa elämäänne todella altistuneet näille käsitteille. Erotatte henkilökohtaiset elämykset jumalasta ja ylipäätään pyhyydestä erilaisista traditionaalisista Jumalista ja niitä vainoavista Cristopher Hitchenseistä oivaltamatta, että elämyksestänne tekee ”pyhän” sellainen opittu ajatusrakenne — kutsukaa sitä sitten diskurssiksi, kielipeliksi tai miksi ikinä mielitte — joka antaa mallin jonkin tunnetilan kutsumiseksi ”pyhäksi”.

Käsitteet tulevat jostain, missä niistä on ollut jollekin hyötyä. Jumalan tahdosta kiistelevä väki sellaisessa ympäristössä, joka ottaa jumalan todesta, yrittää miellyttää joko tovereitaan tai sitä nimenomaista jumalaa, jonka olemassaolosta he ovat kuulleet. He esittävät jumalan aina niin, että esitys miellyttää jotakuta. Hyvin usein epäonnistunutta tai tahallaan käsikirjoitusta rikkonutta esitystä on seurannut hirttotuomio, mikä on ollut riittävä motivaattori tilanteen vakiintumiselle sellaiseksi, jona sen nykyään tunnemme.

Tällä kertaa kiistelemme siitä, miten jumalasta voidaan puhua, ja samalla käytämme jumalaa jonkinlaisen intellektuaalisen pelin nappulana. Kyse ei ole sellaisesta vakuuttamisesta, joka muuttaisi teidän uskomuksenne muiden uskomuksiksi. Vetoatte edeltäviin filosofeihin ja heidän sanakäänteisiinsä tavalla, jonka vain filosofiaa opiskellut voi oikein tehdä, ja teette tämän kaiken siksi, jotta muut filosofiaa opiskelleet voisivat kunnioittaa teitä intellektuellina. Intellekutelli joko on tai ei ole, ja sen asian määräävät ne, jotka näkevät esityksenne ja lausuvat siitä arvionsa.

Feminismissä tätä esittämistä on pidetty selviönä jo pitkään. Esitämme sosiaalista luokkaa, sukupuolta ja jopa filosofia(a) mahdollisimman oikein. Lähestytte jumalaa kuin kyse olisi jostain yhdentekevästä skeptisistisen hypoteesin osatekijästä. Unohdatte kuitenkin sen, että siinä missä itseään aivoina altaassa pitävät ihmiset ovat aina olleet häviävän pieni vähemmistö, usko jumalaan on harvoin ollut leikin asia.

Olkoonkin, että otan tässä taas yhden uuden askeleen ylöspäin metatasojen tikapuilla. En voi kuitenkaan kylliksi painottaa, että jumala on paitsi sosiaalinen konstruktio, myös sellaisena kenties tärkein yhteisöämme muokanneista ajatusrakennelmista, ja toivonkin keskustelua jatkettavan tämä tosiasia mielessä pitäen.”

Tämä kohtuullinen, mutta silti kuulijoita kohahduttanut ajattelun vaatimus sai Villen heräämään dogmaattisista nokosistaan. Päivä oli näet ollut pitkä ja viini tehnyt tehtävänsä. Mutta heti hän tajusi, mikä oli keskustelun päättäjän osa: todeta, että ”juuri näin oli”, osoittaa, että ”juuri näin ei ole”, ja toimittaa hiuskiehkuransa välityksellä kuolevaiselle seuralleen loppumyytti.

”On puhuttu paljon, se pitää paikkansa, mutta sitäkin enemmän on kärsitty. On kärsitty siitä, kuinka vaikea on puhua. On kuin, astuessamme puhujakorokkeelle ympärillämme koko maailma ja edessämme vain tyhjä paperiarkki, joka on aiheenamme, siis Jumala, joudumme samalla laskeutumaan diskurssien tulisille hiilille, jossa jokainen yritys määritellä ja antaa merkitys on jo tuomittu. Mutta kysymys kuuluukin, kenen toimesta? Mikä on se lainsäätäjä, joka on estämässä? Kuka on se tuomari, joka silloin nostaa vanhat luunsa vain lyödäkseen suunsa avanneen alas? Tämä kysymys on se, johon meidän tulee sanoa jotain, sillä se on tietääkseni nyt ollut kysymyksenämme, vaikkakin kerjäläiseksi pukeutuneena, kyeten palaamaan omaan kotiinsa vain muukalaisen asussa.

Kun alamme puhua Jumalasta, emme joudu kysymään, kuten monet ovat aikojen saatossa väittäneet, ”miksi” (miksi uskoa, miksi on jotain sen sijaan ettäkö vain ei-mitään), vaan kiusallisemmin: ”miksi ei”, siis miksi jokin asettuu Jumal-kysymyksien tielle, sillä nehän ainoastaan todistavat lapsessa tervettä uteliaisuutta ja vanhuksessa hengen rikkautta.

Kuten ovat meitä edeltäneet filosofit ja runoilijat yhteistuumin todenneet, jokaista aihetta seuraa sille ominaiset kysymykset: ihmistä ihmisyyden kysymykset, luontoa olemassaolevan-ihmettelyt. Mutta onko niin, että Jumalassa tapaamme aiheen, jonka jokainen kysymys johtaa meidät vain epäkysymyksen, kysymisen mahdottomuuden äärelle? Mikäli näin on, meidän on kunniammekin nimissä pyrittävä jotain asiaan sanomaan, vaikkakin tuo vastaus olisi paremminkin kysymys vastaukseen kuin vastaus kysymykseen. Sillä näin tulisi mielestäni Jumalaa käsitellä, ei kysymyksenä vaan vastauksena, ja siitä ovat aiemmat puhujat ymmärrykseni mukaan olleet samaa mieltä. Sillä näinhän taitava ruukuntekijäkin etenee, muokaten tyhjässä alkutilassa lepäävästä savenkimpaleesta jonkin, joka kysyy maailmalta hyväksyntäänsä ja sen myös saa (koska osaa kysyä!). Tosin on kehnon ruukunvalmistajan, joita tapaamme usein naapurivaltioissa, mutta meillä vain koulimattomina oppipoikina. Heille alun savikimpale on jo kysymys, jokin joka vaatii hienouteensa omahyväisesti vastausta. Tällöin on tulos pakostakin kömpelö, sillä se on etenemistä kysymyksestä vastaukseen kuin toisin päin.

Nyt huomaan kuitenkin eksyneeni sivuteille, sen voin nähdä myös kasvoiltanne. Paluu aiheeseen tapahtuu kuitenkin helposti alkamalla väittämään ja puolustautumaan. Siispä ryhtykäämme tähän tehtävään niin suorin sanankääntein kuin vain mahdollista on.

Jokainen kysymys Jumalasta on epärelevantti, koska Jumalaa konstituoi juuri tuo epäolennaisuus. Ei niin, että se aiheena olisi ”tarpeeton”, vaan koska vain sen avulla voimme määritellä jonkin tarpeettomaksi, epärelevantiksi. Jumala ei ole olennaisuuden Jumala, se, joka määrittelee miksi on jotain ja miksi tulisi tehdä jotain, miksi jotkin asiat elämässä ovat olennaisempia kuin toiset. Jumala on päinvastoin epäolennaisuuden, turhuuden ja ironian Jumala. Vain koska meillä on Se, mille voidaan asettaa ei essentia, vaan olennaisuus, voimme leikkiä irtaantumisen ja kiinnittymisen leikkiä.

Siinä ei ole merkityksellistä, onko sen olennaisuuden takana, jokin, joka on. Tarvitaan ainoastaan olennaisuuden tyhjä paikka. Tämän kiperän asetelman vuoksi kumpikin, ateisti ja uskovainen sortuvat siihen, mitä keskustelun voimalla käyntiin kiskaissut Pasi kirosi: Jumala johtaa aina uskoon. Uskovaiselle Jumala on täydellisen olennaisuuden paikka: se antaa merkityksen luonnolle ja tarkoituksen elämään. (Uus)ateistille Jumala merkitsee täydellistä epäolennaisuutta: se on kaiken tärkeän (järjen, tieteen, kehityksen) tiellä. Jumala näyttäytyy hänelle jonkinlaisena älyttömänä riippakivenä, tarpeettomana tahrana ihmiskunnan palatsissa.

Joten kummatkin voivat kamppailla rauhassa näkemyksiensä puolesta vain, koska meillä on varattu paikka, muistijälki, sille mistä olennaisuudet syntyvät. Ehkä olimme liian varovaisia tai ainakin annoimme aiheitta monitulkintaisuudelle aiemmin, kun kutsuimme Jumalaa epäolennaisuuden Jumalaksi. Pikemminkin, ja nämä sanat muodostakoon nyt loppumyytin, Jumala on olennaisuuden ja epäolennaisuuden välinen ero, tyhjä kohta, jota ilman meitä kohtaisi mieletön mielettömyys. Ilman Jumalaa, siis ilman tuota, joka antaa tyhjyydelle paikan, kohtaamme mielettömyyden, joka ei ole uskovaisen mielettömyyttä siitä, ettei Jumalaa olisi, eikä Dawkinsin tai Harrisin mielettömyyttä siitä, että olisi oikeasti olemassa jokin sellainen absurdi entiteetti kuin Jumala.

Se olisi pikemminkin mielettömyys, jossa voisimme kyllä puhua siitä, mitä on ja ei ole, mikä on jonkin olemus ja mikä ei siihen olemukseen kuuluva, mutta mikä näyttäytyisi meille silloin pimeytenä ja hahmottomana kuin käsilläolematon sokealle, olisi se, mikä on olemassaolossaan ja mikä ei ole olemassaolossaan. Käsillä on siis olennaisuus tai sen puute, maankamaraa poraava pyörre, joka sitoo ympärilleen niin ontologisen kuin eettisenkin. Ja kun suuret massat tyytyvät katselemaan tuon pyörteen salaperäistä liikettä, löytyy aina niitä, kuten kaksi hahmoamme, jotka haluavat antaa sille suuremman merkityksen. He haluavat uskoa, joten he ryhtyvät yritykseen yhdistää Jumala ja usko.

Ja nykyinen aika on, kuten paljon toistetaan, aika, joka on todistanut turhuuden, näiden ylimääräisyyden muotojen vauhdikkaan lisääntymisen. Tunnemme hyvin sen historiallisen liikkeen, joka tekee asioita täysin tuosta pyörteestä välittämättä. Sille Jumalan kuolemaakin luonnollisempaa on, että sen ruumis hajoaa tavanmukaisesti siihen, mistä se on tullutkin, siis tarpeesta tarpeeseen. Aika, joka on tuottanut näiden ylimääräisyyksien muotojen ylivallan, joka tuottaa lihattoman seksuaalisuuden, juurettoman luontosuhteen, tämä aika voi yhteen ääneen ja ilman tippaakaan ironiaa lausua Hitchensin ja Dawkinsin sankarin jäljissä: se liikkuu sittenkin, se on sittenkin olemassa.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *