Hanna Pankka haastatteli.
Tieteenfilosofian tutkija Inkeri Koskinen voitti vuoden tiedekirjapalkinnon suomalaisia näennäistieteellisiä historiankirjoituksia penkovalla esikoiskirjallaan Villi Suomen historia. Kävin keväisessä Espresso Edgessä juttelemassa Inkerin kanssa.
HP: Sinulle myönnettiin vuoden tiedekirjapalkinto noin kuukausi sitten. Kuvailit tuolloin kiitospuheessasi olevasi pöllämystynyt, häkeltynyt ja todella otettu. Millaisia ajatuksia sinulla on tästä palkinnosta näin jälkikäteen?
IK: Tuo on edelleen aika hyvä kuvaus. Kirja on esikoisteos, joten sitä on vaikeaa itse arvioida ja siitä on edelleen ilmestynyt kovin vähän arvosteluja. Olen tietysti pannut siihen aika paljon energiaa – kävin esimerkiksi Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun, jonka vastaanotoille vein kirjakäsiksen ensimmäisiä lukuja. Eli olen jonkun verran panostanut siihen sisällön lisäksi myös kirjallisena teoksena. Olin tämän vuoksi tietysti hyvin otettu siitä, että tällainen aihe kiinnosti ja joku muukin näki arvoa sillä kirjallisella työllä, jonka olen tehnyt.
Mikä sinut alun perin toi filosofian pariin?
Lukiossa arvoin, lähteäkö opiskelemaan filosofiaa vai matematiikkaa. Molemmat olivat yhtä vahvoja vaihtoehtoja, mutta luultavasti se oli lopulta mieltymykseni kieleen ja kielenkäyttöön, joka asian ratkaisi. Mutta siitä on niin kammottavan kauan, että en edes halua muistaa, kuinka kammottavan kauan, niin että tämä nyt voi olla vähän jälkikäteisviisastelua.
Huhujen mukaan olit vielä maisteriopinnoissasi kiinnostunut fenomenologisesta tutkimussuuntauksesta, ennen kuin tieteenfilosofia vei sydämesi ja päädyit tekemään väitöskirjaa siihen liittyen. Tällaisen isohkon suunnanmuutoksen tekeminen ei tunnu olevan kovin yleistä. Mistä tässä vaihdoksessa oli kyse ja miten se tapahtui?
Sitä, miten päädyin fenomenologiaan, minulta olisi pitänyt kysyä kymmenen vuotta sitten. Mutta sanotaan näin, että minulla oli tiettyjä kiinnostuksen kohteita, joita pääsin siinä fenomenologisessakin viitekehyksessä tutkimaan. Minulla oli kuitenkin väitöskirjaa aloitellessani suuri tarve tehdä jotain sellaista, josta olisi jotain hyötyä muillekin. Ei tuntunut järkevältä tehdä väitöskirjaa sellaisella otteella, että ”tämä on minusta hirveän kiinnostava kysymys – kenenkään muun mielestä ei ole”. Eikä minulle myöskään riittänyt yleisöksi se semmoinen aatehistoriallisesti virittynyt fenomenologiposse, jolle olisin sitä kirjoittamista voinut jatkaa, vaan halusin tehdä jotain laajemmin hyödyllistä. Halusin, että esimerkiksi humanististen alojen tutkijat saattaisivat nähdä, että tällä on jotain relevanssia. Tieteenfilosofia yksinkertaisesti tuntui antavan mahdollisuuden käytännön relevanssiin helpommin kuin fenomenologiaa ja aatehistoriaa yhdistävä ote. Eli en pohjimmiltani vaihtanut sitä, mikä minua kiinnostaa.
Eli se oli tällainen metodologinen näkökulman vaihdos?
Niin. Siinä joutui totta kai vaihtamaan viitekehystä kokonaan ja opettelemaan uuden tavan lähestyä asioita. Se on ollut kauhean hankalaa ja on sitä edelleenkin. En ole enää ollenkaan inessä fenomenologiakamassa, mutta toisaalta minulta puuttuu myös tieteenfilosofiasta edelleen sellaisia alueita, jotka eivät ole oman työni tai opetuksen kannalta olleet relevantteja. Sellainen loikka – se vähän pitkitti väitöskirjan tekoa.
Nyt kun väitöskirja ja kirja ovat paketissa, niin millaisia projekteja sinulla parhaillaan on käynnissä?
Tällä hetkellä kirjoitan Koneen Säätiön rahoituksella yhdessä Tomi Kokkosen kanssa kirjaa humanististen tieteiden filosofiasta. Lisäksi minulla on tässä rinnalla post doc -projekti, jolla ei tosin tällä hetkellä ole rahoitusta. Se käsittelee demokratisoituvan tieteen objektiivisuuden mahdollisuuksia. Päätöksenteon kannalta relevanteilla tieteenaloilla on nykyään osallistavia tutkimusmenetelmiä ja kaikenlaisia yhteistyöhankkeita tieteenulkoisten toimijoiden kanssa, joten katson sitä, millaisia uusia uhkia tutkimuksen objektiivisuudelle tämä tuo ja minkälaisia kriteereitä tällaisten tutkimushankkeiden pitäisi täyttää, jotta niitä voitaisiin pitää objektiivisina, tai jotta niiden objektiivisuutta voitaisiin edes arvioida.
Onko sinulla jotain pitkän aikavälin suunnitelmia uraasi koskien?
Tässä nykyisessä tilanteessa tutkijan on aika vaikeaa tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, varsinkin, jos ei ole valmis muuttamaan ulkomaille pitkäksi aikaa. Täytyy pitää monta mahdollisuutta auki. Sen, että olen pelannut vähän erikoisempien aiheiden kanssa ja saanut väitöskirjani valmiiksi huolimatta siitä, että vaihdoin fenomenologiasta tieteenfilosofiaan, on mahdollistanut se, että olen myös ammattisuomentaja. Olen suomentanut kaikkea keittokirjoista ja lasten puuhakirjoista romaaneihin. Minulla ei ole kääntäjän koulutusta, mutta olen kääntänyt kirjallisuutta jo sen verran, että tiedän, että pystyn elättämään itseni suomentajana, jos on pakko. Palkka on huono, mutta se on semmoinen henkinen turvaverkko, kun tämä tutkijan homma on niin järjetöntä taloudellisesti.
Miten päädyit alun perin tekemään noita suomentajan töitä?
Olin Ranskassa vaihdossa ja eräs tuttu kustannustoimittaja kysyi, voisinko kääntää kahdessa viikossa kaksi lasten puuhakirjaa, ja vastasin ”joo”. Hän selvästi tykkäsi jäljestä ja kysyi lisää ja lisää ja päädyin kääntämään ison liudan kaikenlaista pientä silppua. Olen muuten luvannut itselleni, etten enää koskaan käännä lasten puuhakirjoja.
Ehkä se on sitten se pitkän aikavälin suunnitelma?
Joo, se on mun pitkän aikavälin suunnitelma!
Perinteisesti filosofit ovat olleet enemmän kiinnostuneita luonnontieteistä. Olet kuitenkin itse päätynyt keskittymään humanistisiin tieteisiin. Miksi juuri humanististen tieteiden filosofia?
Päädyin tieteenfilosofiaan siksi, että minua kiinnostivat tietyt kysymykset, jotka liittyivät esimerkiksi nationalismiin ja tutkijoiden rooliin yhteiskunnassa. Huomasin yhä selvemmin ja selvemmin näiden kysymysten liittyvän tutkimuksen tekemiseen, ja nimenomaan humanistisen tutkimuksen tekemiseen. Eli se ei suinkaan mennyt niin, että olisin ollut ensin kiinnostunut tieteenfilosofiasta ja päättänyt sitten keskittyä humanististen tieteiden filosofiaan. Pikemminkin olin kiinnostunut näistä kysymyksistä, ja se viitekehys, jossa huomasin kykeneväni tekemään jotain järjellistä ja oikeasti muille hyödyllistä – ainakin toivon näin – oli yhtäkkiä tieteenfilosofia. Eli päädyin tieteenfilosofiaan siksi, että humanistiset tieteet tuntuivat tarvitsevat sellaista.
Näkisitkö, että humanististen tieteiden filosofialla on jotain annettavaa muiden tieteiden filosofialle? Yleensähän tämä suhde menee toisinpäin.
Humanististen tieteiden filosofiassa on se tilanne, että meitä on muutamia harvoja tyyppejä, jotka olemme keskittyneet nimenomaan siihen. Tieteenfilosofia on kiinnittänyt humanistisiin tieteisiin todella vähän huomiota. On ollut monia sellaisia oletuksia, jotka aiemmin ovat vahvistaneet eroa humanististen tieteiden ja luonnontieteiden välillä. Tämä osaltaan on varmasti vaikuttanut siihen, etteivät tieteenfilosofit ole kiinnittäneet niin paljon huomiota humanistisiin tieteisiin. Monet nykykeskusteluista ovat kuitenkin päätyneet purkamaan useita näistä oletuksista. Esimerkiksi vanhemmissa selittämisen teorioissa ajateltiin, ettei humanistisissa tieteissä selitetä – nykyisten selittämisen teorioiden valossahan on ilmeistä, että humanistisissa tieteissä selitetään. Kun näitä perusteluita erottelulle ja huomiotta jättämiselle on purettu, olisi mielestäni aika kiinnittää enemmän huomiota humanistisiin tieteisiin ja katsoa, mitä sieltä tulee.
On täysin mahdollista, että humanistisia tieteitä lähemmin tarkastelemalla voidaan päätyä huomaamaan jotain sellaista, joka on hyvinkin relevanttia muiden tieteiden filosofian kannalta, mutta sitä on vaikeaa ennakoida, koska humanististen tieteiden filosofiaa on tehty niin vähän. Mutta jos pitää jokin valistunut veikkaus tehdä, niin kyllä sieltä vielä jotain todella jännittävää putkahtaa.
Humanistisia tieteitä ei useinkaan pidetä yhtä vakavasti otettavina kuin luonnontieteitä ja esimerkiksi monet historioitsijat ovat itsekin todenneet, että ”eihän historia ole tiede”. Mistä tämä humanististen tieteiden epäarvostus nähdäksesi johtuu?
Se on asia, jota olen enenevissä määrin ihmetellyt. Se nyt ei suunnattomasti ällistytä, että luonnontieteilijät dissaavat humanistisia aloja – se on tätä ihan perus rajanvetolällättelyä toisille.
Jotenkin humanististen alojen tutkijat ovat kuitenkin omaksuneet ajatuksen, että tämä ei ole tiedettä, ja yleensä ne perusteet ovat tieteenfilosofisesta näkökulmasta vanhentuneita. Heikki Ylikangas tuossa 2015 kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen heittää sellaisen läpän, että historian tutkimus ei voi olla objektiivista. Samalla tulee selväksi, että hänen käsityksensä luonnontieteistä täysin objektiivisina tieteinä on aivan suunnattoman ihanteellisen epärealistinen. Jos humanistista tutkimusta verrataan sellaiseen naiiviin haavekuvaan luonnontieteistä, niin tietenkään humanistinen tutkimus ei ole sellaista, mutta eivät kyllä luonnontieteetkään ole. Ne ovat vain todella erilaisia, koska niiden tutkimuskohteet ovat erilaisia. Mutta tämä on mielestäni epäkiinnostava vastakkainasettelu, koska luonnontieteellisin menetelmin ei pystytä vastaamaan esimerkiksi historian, kielitieteen ja laajemmin kulttuurintutkimuksen kysymyksiin. Ja niihin kysymyksiin selvästi haluamme vastauksia.
Haluaisitko itse pyrkiä tulevaisuudessa vaikuttamaan näihin vähätteleviin asenteisiin?
No, tuo oli yksi niistä syistä, miksi kirjoitin tämän kirjan – kyllähän se on siinä selkeänä piiloagendana. Samat kriteerit, joita käytetään homeopatian erottamiseen vakavasti otettavasta lääketieteestä, soveltuvat ihan yhtä hyvin vakavasti otettavan humanistisen tutkimuksen ja sen kanssa kilpailemaan pyrkivän näennäistieteen erottamiseen toisistaan.
Mistä taas seuraa, että on olemassa vakavasti otettavaa humanistista tutkimusta.
Niin. Sanottakoon siis piiloagenda nyt tässä ääneen.
Palataan puhumaan kirjastasi. Mistä ajatus tähän näennäistieteen ja tieteen välistä rajanvetoa käsittelevään kirjaan lähti?
Olen joskus vuonna 2010 sanonut, että minä muuten kirjoitan vielä tällaisen kirjan. Sitten se tapahtui. Olen aina ollut Wettenhovi-Aspa -fani, hän on niin kertakaikkisen mainio. Myös Ior Bock on mielestäni aina ollut hurmaava hahmo; jos tyyppi on niin hyvä puhumaan, että saa Lemminkäinen Oy:n kaivinkoneet liikkeelle, niin jumankeuta, mahtavaa! Olen aina ollut monitasoisesti kiinnostunut siitä, kun ihmiset ajattelevat kummallisesti. Olen myös kirjailijanäkökulmasta kiinnostunut erikoisista tekstilajeista, jollainen näennäistiedekin on.
Mikä pseudotieteissä viehättää?
Minua kiinnostaa se ehkä vähän eri tavalla kuin monia muita aiheesta kirjoittaneita. Sanotaanko näin, etten tunne suurta närkästystä pseudotiedettä kohtaan. Joissain tilanteissa kyllä, mutta se närkästys ei silloinkaan kohdistu aina ensisijaisesti näennäistieteilijöihin. Tunnen suuttumusta, jos esimerkiksi päätöksenteossa vedotaan selkeästi näennäistieteelliseen väitteeseen. Myös kaikenlaiset lääketieteelliset puoskaroinnit aiheuttavat moraalista suuttumusta.
Mutta esimerkiksi tämä historiaa koskeva kama: täysin kreisiä, mutta ihan suunnattoman kiehtovaa. Nuo ihmiset käyttävät elämänsä siihen, että he kirjoittavat tällaisia kiehtovia juttuja aivan ihmeellisellä tavalla. Usein jo pelkästään niiden kielikin on jotain todella hämmentävää. Kummallisesti ajattelevia ja kummallisesti kirjoittavia ihmisiä.
Näetkö näennäistieteet yhteiskunnallisena ongelmana?
Tämä puoskarointi on yksi asia – se ihmisten hengen vaarantaminen, mitä siinä harrastetaan, on todella kammottavaa. Toinen asia ovat kaikki ne poliittisesti relevantit kysymykset, joissa päätöksentekoa tehdään hataran tutkimuksen tai jopa näennäistieteen pohjalta. Jos tieteen tulokset eivät sovi yhteen oman agendan kanssa, niin kehitetään omaa tutkimusta, joka toteaa, että asiat ovat niin kuin halutaan niiden olevan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen politiikassa on tällä hetkellä ihan katastrofaalinen tilanne. Me emme toistaiseksi ole vielä siinä pisteessä – tosin jos tämä tämänhetkinen päätöksentekijöidemme tiedevihamielisyys jatkuu tällaisena, niin saa nähdä, mitä tapahtuu.
Onko humanististen tieteiden pseudotieteillä jotain erityispiirteitä?
Yllättävän vähän. Pseudotiede on aina aika simppeliä: se ei ole luovaa, se toistaa itseään loputtomasti ja lainailee surutta. Todella harvoin kukaan keksii mitään uutta – ja jos keksii, niin se on usein vain erilainen tapa nivoa sitä siihen vanhaan. Onhan se henkisesti aika köyhää, koska se ei uusiudu. Esimerkiksi humoraaliopit elävät edelleen puoskaroinnissa. Meillä on kaikenlaisia detox-kuureja, jotka jatkavat sitä Euroopan vanhaa lääketiedettä edeltävää perinnettä. Tai kun katson näennäistieteellisiä historiankirjoittajia, niin he jatkavat 1600-luvun gööttiläisen historiankirjoituksen perinteitä. Todellakaan mitään ei tapahdu. Tämä oli minulle vähän jopa pettymys, kun rupesin perehtymään tarkemmin tiettyjen alojen näennäistieteeseen: ”Taas tämä sama juttu! Sanasta sanaan!”
Mitkä ovat mielestäsi kirjan parhaita ansioita tai lempparikohtiasi?
Lempparikohtani ihan ylivoimaisesti tässä kirjassa on sellainen, joka syntyi täysin minusta riippumatta. Ei sinulla ole sitä kirjaa mukana?
On!
Luen sen ääneen – se on tämä kohta sivulla 270: ”Nieminen, Kauko: Eetteripyörre. Helsinki: tekijä, 2003. Niiniluoto, Ilkka: Tieteen tuntomerkit. Teoksessa Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Helsinki: Otava, 1984.” Se, että minulla on kirjallisuusluettelo, jossa tulee peräkkäin Kauko Nieminen ja Ilkka Niiniluoto, se on tämän kirjan suurin ansio!
Tämän Pöllön teemana on kiire. Millä sanoilla vakuuttaisit kiireisen nykyihmisen siitä, että kirjasi on sen lukemiseen kuluvan ajan arvoinen?
Kiirettä on montaa sorttia. Esimerkiksi itselläni on aina muka kiire, mutta jos päätän, että jokin asia on tehtävä, niin sovitan sen aikatauluuni. Mutta tietysti jos on kokopäivätyötä painava suurperheen vanhempi, jonka nuorin lapsi on juuri mennyt tarhaan, niin sitten on kyllä ihan oikeasti kiire. Suosittelen, että siinä tapauksessa ei kannata ruveta lukemaan sellaista kirjaa, jota ei erikseen tee vahvasti mieli lukea, vaan tehdä luppoaikaa löytäessä tasan sitä, mikä tuntuu kivalta.
Mutta jos sen sijaan on tällainen luksus-kiireilijä kuten minä, niin sanoisin, että demarkaatio on todella monella tavalla tärkeä teema. Kirjassa on paljon viittauksia siihen, mitä demarkaatiosta voidaan tällä hetkellä sanoa ja bonuksena tulee hulvattomia stooreja Suomen historiasta. Tämä on sellainen täysin lukukelpoinen paketti, jolla voi päivittää käsityksensä demarkaatiosta.
Eli se on sivistävä ja samalla hauska?
Niin, yritys on ainakin ollut kova. Juuri näin. Häpeämättömän valistushenkinen ja hauska.
Kiitos.
Kiitos itsellesi.