Haastattelussa M. A. Numminen

Minervan pöllössä 4/2018 julkaistiin M.A. Nummisen haastattelu, jota täydennetään vielä tässä Nummisen kirjallisilla, vakavammilla ja tarkemmin pohdituilla vastauksilla.

 

Nina: Dilemma perustettiin vuonna 1967. Toissa vuonna vietettiin siis Dilemma ry:n 50-vuotisjuhlavuotta. Minä uskon siihen, että eteenpäin on turvallisempi mennä, jos tietää mistä on tullut. Puhutaan sen kunniaksi hieman 60-luvusta.

Tulit Helsingin yliopistoon 60-luvulla. Opiskelit aluksi valtiotieteitä ja kansantaloutta, mutta päädyit myöhemmin myös muun muassa opiskelemaan filosofiaa, kielitiedettä ja sosiologiaa. Mikä filosofiassa veti puoleensa?

MAN: Filosofia on kiinnostanut minua lapsesta asti. Noin kuusivuotiaana pyörittelin ajatuksissani isoisäni minulle kertomaa sanontaa ”Kyllä suu viisas pimeässäkin on.” Korostin lapsenmielessäni lauseen on-sanaa ja ihailin suun olemista pimeässä, vaikka sanonta tarkoittaa muuta. Filosofia oli myös lukioaikanani harrastuksena, kun keskustelin luokkatoverini Veli Verrosen kanssa, josta myöhemmin tuli Tampereen yliopiston dosentti ja Jyväskylän yliopiston professori, muistaakseni filosofian matemaattisella alueella. Omissa opiskeluissani havaitsin, että tarvitsen filosofian apua pohtiessani sosiologian ongelmia.

Nina: 60-luvun lopulla kuohui niin yhteiskunnassa kuin yliopistomaailmassakin. Opiskelijat kävivät taistoon professorien ylivaltaa vastaan ja ryhtyivät toimiin ’’opintodemokratian’’ puolesta. Tässä rytinässä perustettiin myös filosofian opiskelijoiden ainejärjestö Dilemma. Mikä oli suhteesi Dilemmaan, ja millaista vastasyntyneen ainejärjestön meininki oli?

MAN: Liityin Dilemmaan heti perustamiskokouksessa, jossa luultavasti esitin Wittgensteinin teksteihin vuonna 1966 sävelmäni Tractatus-sarjan. Dilemma ei ollut kiihkeä opintodemokratian esitaistelija, vaan se oli keskustelu- ja vapaa-ajanviettokerho. Hauskaa oli ja hauskaa pidettiin!

Nina: Maailma on muuttunut paljon puolessa vuosisadassa, mutta historialla on tapana toistaa itseään. 60-luvun alkupuolella kulttuuri oli murroksessa, ja sen loppupuolella tyytymättömät opiskelijat valtasivat Vanhan ylioppilastalon. 2010-luvulla yliopisto on jälleen käynyt läpi suuria muutoksia: useat hallitukset peräjälkeen ovat leikanneet ensin opiskelijoiden etuuksista, sitten yliopistojen — ja sivistyksen — resursseista; viime vuosina koko opintotarjonta ja kaikki tutkintovaatimukset on laitettu uuteen uskoon suuren, apokalyptisen opintoreformaation, ’’Ison pyörän’’, myötä. Voisi sanoa, että yliopistoyhteisöllä on syytä tyytymättömyyteen. Onko meidän sukupolvemme 60-lukulaisen näkökulmasta lamaantunut, kun se ei ryntää barrikadeille? (Ja pitäisikö meidän?)

MAN: Kyllä olisi virkistävää, jos ryntäisitte barrikadeille! Se herättäisi nykyaikana suurta huomiota: Mitä? Opiskelijat vaativat etuja! He eivät vain kesysti osoita mieltä, vaan nyt on tosi kysymyksessä.

Nina: Jos vertaat 60-lukua nykypäivään omasta näkökulmastasi, mikä on kaikkein suurin muutos yhteiskunnassa ja kulttuuriympäristössä?

MAN: Eniten minua ja minun sukupolveni kulttuuri-ihmisiä ihmetyttää laimea osallistuminen kulttuuririentoihin. ”Vanhaan aikaan” talot (mm. Vanha) täyttyivät, kun järjestettiin paneelikeskusteluja eri aiheista. Muistaakseni vuonna 1965 yhtenä keskusteluna oli aihe ”Onko hyvä iskelmä parempi kuin huono sinfonia?”, ja Vanha oli tupaten täynnä väkeä. Keskustelijoina olivat kummankin laidan väki, niin iskelmäntutkijat kuin sinfoniaväki. Mutta samalla tavalla talo täyttyi, jos keskusteltiin YK:n ihmisoikeuksista.

Nina: Onko jotakin sellaista, mikä oli 60-luvulla paremmin kuin nyt, mistä nuoremmat sukupolvet voisivat mielestäsi ottaa oppia? Tai onko jotakin sellaista, mitä et missään nimessä haluaisi nähdä tapahtuvan uudelleen?

MAN: Katso edellinen vastaukseni.

Nina: Olet tunnettu myös sivistyshenkilönä. Miten näkisit sivistyksen tason muuttuneen Suomessa viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana? Olemmeko menneet eteenpäin vai kenties ottaneet askeleita taaksepäin?

MAN: Kyllä koko kansan yleinen perusoppineisuus ja sivistystaso ovat paljon korkeammalla tasolla kuin 1960-luvulla. Kielitaito on paljon yleisempää kuin ennen; tosin tämä koskee lähinnä englannin osaamista. Sen sijaan asioiden pohdiskelu on varsinkin nykyaikana — 2000-luvulla — harvinaistunut. Nyt saadaan kyllä informaatiota netistä, mutta syvällisen tiedon määrä ei ole sen myötä lisääntynyt.

Nina: Mitä tulee filosofiaan, minkä näkisit tämän päivän ja tulevien filosofien tärkeimpänä tehtävänä? Mikä on filosofin rooli ja paikka nyky-yhteiskunnassa?

MAN: Filosofien pitäisi rohjeta astua voimakkaammin julkisuuteen kuin nyt. Somen huumassa ihmiset sinkoavat mielipiteitään ”musta tuntuu” -periaatteella, mutta arvojen vertailu ja moraalinen punninta on jäänyt alakynteen. Filosofien olisi syytä parjatuksi tulemisen uhallakin esittää tieteeseen pohjautuvia lausuntoja arvoista ja ihmisen hyvän elämän tavoittelusta.

Nina: Kuka on suosikkifilosofisi kautta aikojen ja miksi? Sellainen henkilökohtainen klassikko, johon huomaa aina vaan palaavansa yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka vuosiakin vierähtäisi välissä.

MAN: Ludwig Wittgenstein ajatuksineen on viittoittanut ajatteluani jo yli 50 vuotta. Mutta hänen rinnalleen nostin 1990-luvulla Martin Heideggerin. Heidegger on erittäin kiistelty filosofi varsinkin natsiyhteyksiensä ja antisemitisminsä vuoksi (hän oli noin vuoden verran puolueen jäsen). Saksassa velloi ankara väittely Heideggerin asemasta filosofina sen jälkeen, kun hänen Schwarze Hefte (Mustat vihkot), julkaistiin tällä vuosikymmenellä. Aiheesta voi suomeksi lukea Niin & Näin-lehden numerosta 2/2015, jossa Jussi Backman ja Tere Vadén kirjoittavat. Tein jo vuonna 2010 kantaatin kolmelle oopperalaulajalle, sellolle ja pianolle teemasta ”Verliebte Philosophen. Hannah Arendt und Martin Heidegger in Prosa und Poesi”. Libreton osana käytin näiden rakastavien kirjeenvaihtoa, mutta pääjuonen kirjoitin itse. Kun Kassel dOCUMENTA pyysi minulta juhlamusiikin vuonna 2015 viettämäänsä 60-vuotisjuhlaansa, laajensin orkesterin sointia lisäämällä soittajistoon huilistin ja klarinetistin. Suomalainen defunensemble (yhtye kirjoittaa nimensä pienin kirjaimin) oli säestävä orkesteri ja laulajina olivat Ida Wallén (Hannah), Herman Wallén (Martin) ja Wilhelm von Buckhardt (kertoja).

Nina: Myös muusikon urasi alkoi varsinaisesti 60-luvulla. Teit ensimmäisiä sävellyksiäsi, joiden kautta lähestyit niin yhteiskunnallisia kuin filosofisiakin teemoja. Näiden joukkoon kuuluvat myös ’’Kielletyt laulut’’ -nimellä kulkeva ohjelmanumero. Haluaisitko avata kiellettyjen laulujen taustoja: Mistä Suomen Talvisota -ryhmittymä lähti liikkeelle? Mistä laulut saivat innoituksensa? Miksi ne joutuivat Yleisradion soittokieltoon 60- ja 70-luvulla? Mikä kappaleista on henkilökohtainen suosikkisi ja miksi? Mikä oli näiden laulujen merkitys sinulle taiteilijana silloin, ja mikä niiden merkitys on nyt, jos katsot niitä nykypäivän näkökulmasta?

MAN: ”Kielletyt laulut” on vuonna 2006 Jyväskylän Kesään laatimani laulujeni sarja, jota esitän Pedro Hietasen kanssa yhä. ”Suomen Talvisota” on aivan toinen projekti. Se syntyi turkulaisten runoilijaystävieni Markku Innon ja Jarkko Laineen kanssa perustamani underground-ryhmittymäksi, jossa meitä U:sta kiinnostuneita nuoria miehiä oli tusinan verran. Tämän ryhmän perustimme tutustuttamme amerikkalaisiin underground-lehtiin ja niiden avattua meille aivan uudenlaisen estetiikan. Ryhmän esitykset, happeningit, tarvitsivat myös musiikkia, ja niinpä minä kirjoitin pääosan teksteistä, Jarkko Laine muutaman tekstin, jotka sävellettiin ja myöhemmin levytettiinkin. Laulujen tekstisisältö oli 1960-luvun Yleisradiolle aivan liian rajua, ja niinpä kappaleiden soitto ohjelmissa kiellettiin. Minun kirjoittamiani laulutekstejä on 12, en osaa nimetä niistä suosikkiani. Olen parin viime vuoden aikana keikkaillut osittain samoja mutta myös uusia U-lauluja esittävät Underground Rock Orchestran kanssa Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Niiden esittäminen on ennen kaikkea kulttuurihistoriaa, valtaosalle kuulijoista myös nostalgiaa.

Nina: Olet ollut 60-luvulta asti vahvasti mukana underground -liikkeessä. Mikä oli parasta underground -kulttuurissa 60-luvulla, ja mitä undergroundille mielestäsi kuuluu nykyään? Mikä on tämän päivän paras underground -ilmiö?

MAN: Minulle tärkeintä 1968-69 oli Suomen Talvisota -ryhmittymä, joka edusti kirjallista underground-estetiikkaa. Suomessa oli myös helsinkiläisten The Sperm-ryhmä, jonka esitykset perustuivat toiminnalliseen hätkähdyttämiseen. Tämän päivän undergroundia olen hiukan nähnyt Tampereella, mutta olen toisen aikakauden ihminen, joten totean vain tamperelaisten edustavan tosi-U:ta, koska he eivät halua tulla julkisuuteen samalla tavoin kuin me 1960-luvulla.

Nina: Meidän lukijoitamme saattaa kiinnostaa erityisesti Dilemman 1-vuotisjuhlissa yhdessä Albert S. Kivisen kanssa esitetty ’’Actum Philosophicum Fennicum’’, jonka myös levytitte myöhemmin. Mistä on kyse?

MAN: Kuulin Dilemman juhlissa S. Albert Kivisen laulavan, mutta se ei tapahtunut vielä 1967, vaan kaksi vuotta myöhemmin. Innostuin paitsi hänen provokatiivisista teksteistään, myös hänen epäsovinnaisesta laulutyylistään. Siispä päätimme tehdä levyn, jolle annettin S. Albertin ehdotuksesta nimi ”Actum Philosophicum Fennicum”. Kyse oli/on hauskasta rienaavasta materiaalista, jossa on/oli ajankohdan poliittisia, osin myös filsofisia, elementtejä.

Nina: Sävelsit myös kuusi kappaletta Ludwig Wittgensteinin Tractatus Logico-philosophicuksen englanninkielisiin teksteihin. Levysi on mielestäni yksi kiintoisimpia tulkintoja Tractatuksesta. Mutta miksi juuri Wittgenstein, ja miksi juuri Tractatus? Mikä niissä inspiroi säveltämään?

MAN: Opiskelin vuoden 1965 syksyllä ja 1966 keväällä yliopiston ruotsinkielisen filosofian professorin, Erik Steniuksen, luennoilla Tractatusta. Samaan aikaan minulla oli opiskelijajuhlissa esiintynyt rockyhtye. Minusta se tarvitsi tuoreita lauluja, ja niinpä sävelsin otteita Tractatuksesta. Halusin yhdistää filosofian ja populaarimusiikin (tosin viides laulu edustaa klassisen musiikin genreä).

Nina: Ja oliko motivaatiosi tämän sävellysprojektin kohdalla ensisijaisesti musiikillinen (halu säveltää), vai tulkinnallinen (halu ymmärtää mitä Wittgenstein sanoo teoksessaan), vai kenties molempia? Koetko, että sävellykset auttoivat sinua syventämään tulkintaasi ja ymmärrystäsi Tractatuksesta?

MAN: Annan muiden pohtia näitä kysymyksiä.

Nina: Semioottisesti tarkasteltuna Tractatus-sävellyksesi on valtavan mielenkiintoinen transformaatio kahden eri tyyppisen kulttuurisen tekstin (kirjoitetun ja musiikillisen) välillä. Koetko että musiikillinen lähestymistapa auttoi tavoittamaan teoksen merkityksestä puolia, joita et muuten olisi voinut tavoittaa?

MAN: En pohtinut tällaisia aspekteja.

Nina: Laulujen sanoituksissa tulkitset tietenkin Tractatuksen eksplisiittistä puolta. Minua kiinnostaa, kuinka paljon sävellys nähdäksesi ’’ruumiillistaa’’ Tractatuksen implisiittistä puolta?

MAN: En ota tähänkään kantaa. Mutta sivumennen totean, että Ludwig Wittgenstein ei olisi pitänyt minun Tractatus-sarjastani. Hänelle kaikki Brahmsin jälkeen sävelletty musiikki oli yhdentekevää.

Nina: Miten levytys ja ohjelmanumero otettiin 60-luvulla vastaan?  Ja kuinka sen vastaanotto on vuosikymmenten varrella muuttunut? Missä ja milloin on mielestäsi ollut kaikkein paras yleisö?

MAN: Tracatus-sarjan ensiesitys oli Turussa Nuorsion Taidetapahtumassa lokakuussa 1966. Se ei kiinnostanut yleisöä. Kun julkaisin singlelevyn kahdesta ensimmäisestä laulusta, se sivuutettiin vähällä huomiolla. Ratkaiseva käänne tapahtui Tukholmassa vuonna 1988, kun ruotsalainen professoriystäväni Bo Göranzon pyysi minua esittämään Wittgensteinia kansainväliseen Dialogseminariet-filosofikonferenssiin. Siellä Tractatus-sarja sai innostuneen vastaaonoton, ja sen kirvoittamana levytin koko sarjan vuonna 1989 Ludwig Wittgensteinin 100-vuotissyntymän kunniaksi. Wittgensteinin alkuperäinen kustantaja Routledge & Kegan Paul co. hoiti äänitteen kansainvälisen levityksen.

 

   

Kolmas Pöllö on täällä

Pitkän odotuksen jälkeen vuoden kolmas Pöllö on viimeinkin rohjennut julkistaa itsensä! Teema on aina yhtä kutkuttava ”?” (kysymysmerkki) . Tässä numerossa lukijat pääsevät syventymään muun muassa David Humen Dilemmaan, analysoimaan kirjoitusprosessin syvyyttä ja moninaisuutta sekä päivittelemään Mandevillen näkemyksiä tekopyhyydestä. Lehti on jälleen modernisti nautiskeltavissa verkossa, ja fyysisemmät versiot voi poimia eri puolilta keskuskampusta.

 

Minervan Pöllö 4/2016 luettavissa verkossa

Historia-Pöllössä julkaistaan Ilpo Hirvosen kirjoittama lyhennelmä hänen kansainvälisesti palkitusta kandidaatintutkielmastaan. Lisäksi numerossa puolustetaan Fukuyamaa, esitellään spekulatiivista realismia, kommentoidaan Helsingin piirin manifestia sekä murretaan kirkon ja tieteen historiallisiin suhteisiin liittyviä myyttejä. Haastattelussa Suomen historian professori Juha Siltala analysoi liberalismin ahdinkoa ja kollektiivisia identiteettejä. Ja paljon muuta.



Helsingin piirin manifesti

“Filosofiasta en sano mitään muuta kuin tämän: […] sitä ovat kaikkein oivallisimmat mielet viljelleet jo vuosisatoja eikä siinä silti tavata ainuttakaan seikkaa, josta ei kiisteltäisi ja jota ei voisi epäillä[.]”

Descartes, Metodin esitys

Filosofialla on ongelma. Filosofisia teorioita näyttää olevan miltei yhtä paljon kuin filosofeja, ja uusia oppeja syntyy jatkuvasti. Lisäksi usein vaikuttaa siltä, että miltei mikä tahansa muodista poistunut positio voitaisiin nostaa esiin naftaliinista ja herättää henkiin. Monet ovatkin sitä mieltä, että filosofian merkitys on kysymysten esittämisessä ja “ajattelun liikkeessä”, ei ratkaisujen löytämisessä. Lopullisten vastausten tavoittelua saatetaan jopa pitää jotenkin vääränä tai moraalisesti arveluttavana.

Kysymysten esittäminen ja ajattelu voivat olla arvokasta toimintaa, mutta silti mieleen hiipii pelko, että tässä on tehty puutteesta hyve – ikään kuin filosofian epäonnistuminen oikeuttaisi itsensä. Kysymysten esittämistä ja ajattelun liikettä korostavaa filosofiakäsitystä vastaan puhuu myös se tosiasia, että filosofit antavat usein argumentteja näkemystensä puolesta. Kyse ei siis ole pelkästä loogisesti ristiriidattomien vastausten neutraalista kartoittamisesta, sillä filosofit pyrkivät oikeuttamaan tiettyjen vastausten paremmuuden muihin nähden. Mitäpä iloa olisi esimerkiksi sellaisesta todellisuuden luonnetta koskevasta väitteestä, jonka paikkansapitävyydelle ei ole esitetty minkäänlaisia perusteita? Näyttää siltä, että lukuisista yrityksistä huolimatta filosofit eivät pysty osoittamaan mitään käsityksiä vääriksi, saati toisia muita paremmiksi.

Helsingin piiri uskoo, että juuri oikeuttamiskäytännöt ovat filosofian jämähtäneisyyden taustalla. Filosofit ovat nokkelia keksimään argumentteja, mutta premissit ja oikeutussuhteet jäävät usein oikeuttamatta – nojataan esimerkiksi intuitioon tai rajoittamattomaan abduktiiviseen päättelyyn. Tieteessä tällainen peli ei vetele. Ei olekaan ihme, että mielivaltaisiin oikeuttamiskäytäntöihin perustuvalla tutkimusalalla ei tapahdu samanlaista edistystä kuin tieteessä.

Filosofiassa vallitsevaan tilaan on saatava muutos. Seuraavaksi esitetään näkemys toimivasta oikeuttamisesta, jota noudattamalla filosofit voisivat korjata kurssiaan.

Oikeuttamisesta

Helsingin piirin jäsenten näkemys on, että aiemmin mainitut ongelmat liittyvät olennaisesti filosofian oikeuttamiskäytäntöihin. Vaikka yhteisön nimi viittaa Wienin ja Berliinin piireihin, Helsingin piirin jäsenet eivät ole positivisteja. Piiri ei esimerkiksi hyväksy merkityksen verifikaatioperiaatetta, ja se suhtautuu epäilyksellä mihin tahansa tieteen todentamiskäytäntöjä vahvempiin verifikaation vaatimuksiin. Piiri ei myöskään pidä empiiristä tutkimusta ainoana tapana hankkia tietoa tai kohota formaalia logiikkaa episteemisesti etuoikeutettuun asemaan. Tosin empiirinen tutkimus on yleensä välttämätöntä, mikäli halutaan oikeuttaa empiiristä maailmaa koskevia väitteitä tai teorioita. Formaalia logiikkaa puolestaan tarvitaan formaalien ongelmien ratkomiseen, minkä lisäksi se on hyödyllinen apuväline myös muunlaisessa tutkimuksessa.

Helsingin piiri ei myöskään oleta vahvaa tai reduktiivista käsitystä tieteiden ykseydestä. Jos kaikella tieteellä on jotain yhteistä, se mitä luultavimmin liittyy kollektiivisiin tiedonmuodostus- ja oikeuttamiskäytäntöihin hyvin yleisellä tasolla. Toistaiseksi tieteidenvälisiä siltoja ei kuitenkaan ole rakentanut nojatuolifilosofointi vaan poikkitieteellinen tutkimus. Eri tieteitä unifioivien laajojen empiiristen yleistysten oikeuttaminen saattaa tietysti osoittautua mahdolliseksi, mutta emme pidä oikeutettuina esimerkiksi sellaisia väittämiä, kuten “kaikki on pohjimmiltaan fysiikkaa” tai “vain kovien luonnontieteiden, varsinkin fysiikan, menetelmät pitäisi ottaa käyttöön kaikessa tutkimuksessa”. Helsingin piirillä on kuitenkin joitain yhteisiä piirteitä positivististen edeltäjiensä kanssa. Kaikki kolme piiriä pitävät tiedettä – tai ainakin osaa siitä – malliesimerkkinä onnistuneesta episteemisestä toiminnasta.

Yksi Helsingin piirin keskeisistä tavoitteista on filosofian ja tieteen oikeuttamiskäytäntöjen analysointi. Tähän projektiin liittyen piirin jäsenet ovat muotoilleet joukon teesejä, jotka toimivat eräänlaisina alustavina työhypoteeseina siitä, millaista toimiva oikeuttaminen on:

1. Mielivallattomuusteesi: Jotta oikeutetun ja oikeuttamattoman välillä olisi jokin ero, oikeuttaminen ei voi olla mielivaltaista.

1.1 Rakenneteesi: Oikeutuksessa on aina kolme osaa: premissit, oikeutussuhde ja johtopäätös. Oikeuttaminen tapahtuu premisseistä oikeutussuhteella johtopäätökseen.

1.2 Arvioitavuusteesi: Oikeutuksen on oltava intersubjektiivisesti arvioitavissa jonkin esitystavan kautta.

1.3 Ehdollisuusteesi: Jos premissejä tai oikeutussuhteita ei ole oikeutettu, oikeutus on ainoastaan ehdollinen niihin nähden.

Ensimmäinen teesi ilmaisee koko oikeutuskäsityksen lähtökohdan. Oikeuttamisen on tehtävä jokin ero oikeutetun ja oikeuttamattoman välille. Tämän edellytyksenä on, ettei oikeuttaminen voi olla mielivaltaista. Muuten mitä tahansa voitaisiin oikeuttaa miten tahansa ja olisi yhdentekevää ylipäätänsä puhua oikeuttamisesta. Kolme seuraavaa teesiä puolestaan täsmentävät ensimmäistä. Ne asettavat rajoitteita oikeuttamiselle, jotta mielivaltaisuutta pystyttäisiin välttämään.

Nimensä mukaisesti rakenneteesi rajoittaa oikeutuksen rakennetta. Oikeutuksessa on aina oltava (1) vähintään yksi premissi, (2) oikeutussuhde, jonka kautta premissin tai premissien on määrä oikeuttaa johtopäätös ja (3) itse johtopäätös. Oikeutussuhde voi esimerkiksi olla jokin deduktiivinen, induktiivinen tai abduktiivinen päättelysääntö tai looginen konnektiivi. Rakenneteesi asettaa siis rajat vain oikeutuksen yleiselle muodolle, ei premisseille tai oikeutussuhteille.

Toinen rajoite on oikeutuksen arvioitavuus. Oikeutuksen on aina oltava esitettävissä tavalla, joka mahdollistaa sen intersubjektiivisen arvioinnin. Oikeutukseksi ei siis riitä vain sen sanominen, että johtopäätös on oikeutettu. Lisäksi on esitettävä, miten se on oikeutettu. Oletetaan esimerkiksi jonkun väittävän, että hänellä on oikeutus jollekin näkemykselleen, mutta hänen oikeutuksensa ei ole arvioitavissa. Tällaisessa tilanteessa muilla ei olisi mitään perusteita kyseisen näkemyksen tai sen oikeutuksen hyväksymiselle tai hylkäämiselle. Itse asiassa niin kauan, kun kannan oikeutus ei ole esitettävissä, ulkopuolisen on mahdoton sanoa, onko sillä oikeutusta laisinkaan.

Ehdollisuusteesi puolestaan rajoittaa sitä, mitä voi oikeuttaa lähtemällä liikkeelle oikeuttamattomista premisseistä tai oikeutussuhteista. Oikeutukset, jotka sisältävät oikeuttamattomia premissejä tai oikeutussuhteita, ovat siinä mielessä ehdollisia, että ne oikeuttavat johtopäätöksen vain, jos kyseiset oikeutussuhteet ja premissit ovat paikkansapitäviä. Mielivaltaiset premissit tai oikeutussuhteet eivät siis anna ilmaista oikeutusta.

On hyvä huomata, etteivät nämä neljä teesiä vielä sulje pois oikeutuksesta kaikkea mielivaltaisuutta. Esimerkiksi oikeutussuhteiden valitsemista ei ole rajoitettu mitenkään, ja näin ollen teesit sallivat niin modus ponens-päättelysäännön kuin tonk-konnektiivin käytön. Modus ponens on yleisesti hyväksytty päättelysääntö, kun taas tonk-konnektiivi mahdollistaa käytännössä minkä tahansa johtopäätöksen päättelyn mistä tahansa premisseistä.¹ Päättelysäännöt, jotka eivät mitenkään rajoita sallittuja johtopäätöksiä, ovat kuitenkin siinä mielessä epäkiinnostavia, ettei niitä voi soveltaa käytännössä. Oikeutusjärjestelmissä, jotka sisältävät tällaisia päättelysääntöjä, ei nimittäin ole erottelua oikeutettujen ja oikeuttamattomien väitteiden välillä: niissä kaikki väitteet ovat oikeutettuja.²

Mahdollisten sovellusten puutteesta huolimatta on hyviä pragmaattisia syitä sille, ettei tämäntyyppisiä oikeutusjärjestelmiä kielletä suoralta kädeltä. Niiden yksiselitteinen hylkääminen vaatisi käytännössä oikeutusjärjestelmän ristiriidattomuuden osoittamisen, koska ristiriitaisesta järjestelmästä voi johtaa mitä tahansa. Oikeutusjärjestelmän käyttö siis edellyttäisi sen kaikkien johtopäätösten tuntemisen, mikä merkittävästi rajaisi tässä esitetyn oikeutusnäkemyksen käytettävyyttä. Gödelin epätäydellistodistusten vuoksi näkemystä ei voisi soveltaa edes perusalgebraan, ja tämän myötä suuri osa tieteestä olisi yhtä lailla sen ulottumattomissa.

Vaikka käytössä olevan oikeutusjärjestelmän osoittamista ristiriidattomaksi ei voida vaatia, on silti mahdollista arvioida yksittäisiä päättelysääntöjä ja olla käyttämättä niitä. Hyvä heuristinen peukalosääntö on, että oikeuttamisen pitäisi olla kontrastiivista: sen tulisi ilmaista, miksi johtopäätös on hyväksyttävä jonkin muun vaihtoehdon sijaan. Tämä antaa yhdenlaisen kriteerin oikeuttamisen arviointiin.

Yleisyydestään huolimatta neljällä mainitulla teesillä (1 – 1.3) on lukuisia merkittäviä seuraamuksia. Ensinnäkin itsessään oikeutetut väitteet eivät ole oikeutettuja, sillä niiden oikeutusta ei voida esittää ja arvioida. Samoin kehämäinen oikeuttaminen ei sekään ole oikeutettua. Jos jonkin johtopäätöksen oikeutuksessa käytetään johtopäätöstä itseään premissinä, oikeutus on vain ehdollinen siihen nähden, eikä kehä näin ollen anna johtopäätökselle lisäoikeutusta tai, tarkalleen ottaen, minkäänlaista oikeutusta.

Koska kehämäiset ja itsessään oikeutetut väitteet eivät ole oikeutettuja, on oikeutus aina lopulta ehdollista. Oikeutus ei siis koskaan ole absoluuttista tai ehdotonta, ja sen vuoksi oikeutus on aina fallibilistista. Toisin sanoen perustaville tai pohjimmaisille premisseille ei ole oikeutusta, joten ne saattavat hyvinkin olla huonoja, ja myöhemmin voi ilmaantua perusteita niiden hylkäämiselle. Oikeutuksessa on aina premissit, oikeutussuhteet ja johtopäätös, joten mikään ei ole oikeutettua ilman premissejä. Koska oikeutus on ehdollista, johtopäätökset ovat oikeutettuja vain siinä määrin kuin premissit ja oikeutussuhteet ne oikeuttavat.

¹ Tonk-konnektiivin tuontisääntö vastaa tai-konnektiivin tuontisääntöä ja sen eliminointisääntö puolestaan ja-konnektiivin eliminointisääntöä. 

² Tällainen erottelu vaaditaan, jos oikeutusjärjestelmän väitteitä halutaan verrata johonkin epätriviaaliin väitejoukkoon, siis sellaiseen joissa on myös oikeuttamattomia väitteitä.

Empiiristä maailmaa koskevien väitteiden oikeuttaminen

“Ei ole kuitenkaan syytä odottaa, että nykypäivän tiedemiehet saisivat filosofiasta hyödyllisiä neuvoja siitä, miten heidän tulisi tutkimustyötään harjoittaa tai millaisia löytöjä he voisivat mahdollisesti tehdä.”

Steven Weinberg, Unelmia viimeisestä teoriasta

Osa filosofeista on valmiita myöntämään, että heidän tutkimuksensa on vain abstraktien systeemien kehittämistä, eivätkä kyseiset systeemit kuvaa tai sano mitään niiden itsensä ulkopuolisesta todellisuudesta. Näitä ajattelijoita ei huolestuta se, ettei filosofiassa käytetä empiiristä todistusaineistoa; eihän sellaista edes kaivata puhtaasti formaalien systeemien kehittelyssä! Heidän mielestään filosofia muistuttaa lähinnä matematiikkaa, ja jos matemaattinen tutkimus on oikeutettua, sama pätee myös filosofiseen. Tätä näkemystä kutsutaan Helsingin piirissä “matikkakortiksi”. Seuraavassa luvussa tarkastellaan lähemmin sitä, missä määrin filosofinen ja matemaattinen tutkimus vastaavat toisiaan. Ensin kuitenkin tarkastellaan filosofien keskuudessa huomattavasti yleisempää näkemystä, jonka mukaan filosofiset teoriat todella pyrkivät sanomaan jotain maailmasta.  

Filosofiset ismit sikseen, oletetaan, että on maailma. Se, millainen tuo maailma on, selviää elollisille olennoille ensisijaisesti aistien kautta. Ne pystyvät reagoimaan ympäristössään tapahtuviin muutoksiin siitä hankkimansa informaation perusteella. Esimerkiksi Patricia Churchlandin mukaan kognitiivisesti monimutkaisten elollisten olioiden kehittymiselle on helppo nähdä evolutiivinen selitys: kyky hankkia ja prosessoida informaatiota mahdollistaa tehokkaamman vuorovaikutuksen ympäristön kanssa, mikä taas edesauttaa yksilön menestymistä (Churchland 2002: 377).

Ihmislaji on tässä mielessä saavuttanut suunnatonta menestystä. Nykytiede, tuo arkisen havainnon kultivoitunut muoto, on osoittautunut varsin tehokkaaksi tavaksi muodostaa uskomuksia maailmasta. Eikä mitä tahansa uskomuksia, vaan teorioita ja malleja, joita soveltamalla kykenemme muokkaamaan ympäristöämme ennennäkemättömän tehokkaasti. Arvioitaessa sitä, missä määrin uskomuksemme, mallimme ja vastaavat onnistuvat sanomaan jotain ympäröivästä todellisuudesta, ehdotamme menestyksen arvioimiseen pragmaattista mittaria. Toisin sanoen, mikäli uskomuksen perusteella toimiessa onnistuu vuorovaikuttamaan maailman kanssa aiempaa ennakoitavammin, voidaan tätä pitää hyvänä merkkinä uskomuksen jonkinasteisesta toimivuudesta. Tällainen pragmaattinen lähestymistapa ei näytä edellyttävän vahvoja metafyysisiä kannanottoja, jollaisiin ajaudutaan helposti esimerkiksi puhuttaessa väitteiden totuudesta.

Maailmaa koskevien väitteiden oikeuttamisessa mitkä tahansa premissit tai oikeutussuhteet eivät käy, koska siinä kyse on mallin soveltamisesta eikä enää vain abstraktin systeemin sisäisestä koherenssista. On pystyttävä perustelemaan, miksi ja miten systeemin oletetaan kertovan jotain maailmasta. Systeemillä tarkoitetaan siis tässä yhteydessä mitä tahansa argumenttia, mallia tai muuta teoreettista konstruktiota, jolle pätevät edellä esitetyt oikeuttamisen teesit. Mikäli systeemin väitetään kuvaavan tai jotenkin muuten koskevan maailmaa, on tämä systeemin ja maailman välistä suhdetta koskeva väite oikeutettava vielä erikseen. Millaisia tutkimusmenetelmiä empiiristä maailmaa koskevassa tutkimuksessa sitten tulisi käyttää?

Tällaisia menetelmiä koskevat väitteet voidaan Larry Laudanin mukaan käsittää hypoteettisiksi imperatiiveiksi. Toisin sanoen ne ovat tutkimusmenetelmien tehokkuuteen liittyviä hypoteeseja. Metodologisista normeista käytävä keskustelu on siis ratkaistavissa empiirisesti. (Laudan 1990). Lisäksi on otettava huomioon, mitä nykytutkimus kertoo inhimillisestä havainnoinnista ja päättelystä – etenkin näiden puutteista ja rajoista. Tiedonmuodostusta koskevat käytännöt pitäisi muodostaa siten, että lähtökohtana on muun muassa psykologian, kognitiotieteen, neurotieteen ja sosiaalipsykologian tarjoama kuva ihmisestä kognitiivisena toimijana. Tässä olemme samoilla linjoilla kuin Michael A. Bishop ja J. D. Trout. (Bishop ja Trout 2005). Mainittakoon vielä erikseen, että intuitiot ovat osoittautuneet niin empiirisen menestyksensä kuin nykyisen kognitiotutkimuksenkin valossa kelvottomaksi todistusaineistoksi kaikesta muusta paitsi intuitioista itsestään. Poikkeuksena on joissain tapauksissa asiantuntijoiden intuitiot omaan tutkimusalaansa liittyvissä kysymyksissä, mutta nekin pohjautuvat aiempiin havaintoihin ja niiden luotettavuus on tarkistettavissa intuitioista itsestään riippumattomalla tavalla.

Kun kuulee filosofin väittävän, että hän tutkii maailmaa, on monesti syytä tarkistaa, jakaako saman todellisuuskäsityksen hänen kanssaan. Sillä, toisin kuin saattaisi helposti luulla, kaikille filosofeille todellisuus ei rajoitu vain empiiriseen todellisuuteen. Merkkejä tällaisista empiiristä todellisuutta värikkäämmistä maailmoista ovat esimerkiksi puhe olemuksista, reaalimääritelmistä tai osien ja kokonaisuuksien välisestä kompositiorelaatiosta. Tyypillisesti tällöin todellisuuteen on postuloitu jonkinlaisia metafyysisiä aspekteja, joihin ei edes periaatteessa ole minkäänlaista empiiristä pääsyä – sen sijaan portit niiden salaisuuksiin avautuvat nojatuolireflektion, so. mystiikan, keinoin. Tieteellisen maailmankuvan omaksuneen henkilön näkökulmasta tässä on kuitenkin se ongelma, ettei lisäaspektien olettamiselle näytä olevan minkäänlaista oikeutusta.

Myös naturalisteiksi itsensä luokittelevat filosofit ilmoittavat maailman tutkimuskohteekseen. Yleisemmin naturalistiset pyrkimykset ilmenevät viittauksina tieteelliseen tietoon, joskin nämä viittaukset liikkuvat tyypillisesti lähinnä peruskurssien tasolla. Naturalistisella filosofialla on perustavampi ongelmansa. Vaikka naturalistin esittämän väitteen perustelut koostuisivat pääasiallisesti jonkin tieteenalan tutkimustuloksista, tämä ei vielä riitä pelastamaan johtopäätöstä mielivaltaisuudelta, mikäli mukaan ujutetaan yksikin täysin nojatuolista nykäisty intuitio. Näin ollen naturalistisenkin filosofian kohtalona on valitettavan usein alittaa oikeuttamiseen vaadittava rima viimeistään ehdollisuusteesin kohdalla: yllä todetun mukaisesti intuitioiden asema väitteiden oikeuttamisessa on heikko. Ehdollisuusteesi ilmaisee väitteen oikeutuksen olevan ehdollinen sen premissien ja oikeutusuhteen oikeutukseen. Intuitioihin vetoavat väitteet ovat siis oikeutettuja suhteessa intuitioiden oikeutukseen, joka on olematon.

Oikeuttaminen matematiikassa

Matematiikka ja logiikka ovat formaaleja tieteenaloja, jotka eivät tarkastele empiiristä todellisuutta, vaikka niitä voidaankin soveltaa sen tutkimiseen. Puhdas matematiikka ja logiikka ovat kuitenkin tieteitä, joten niillä on oltava jonkinlainen tapa oikeuttaa väitteitä. Muista tieteistä poiketen tämä tapa ei ole väitteiden tai teorioiden empiirinen testaaminen. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että matematiikassa ja logiikassa ”kaikki käy”.

Matematiikassa ja logiikassa väitteen oikeuttaminen samaistetaan väitteen todistamisen kanssa. Todistettua väitettä kutsutaan teoreemaksi. Karkeasti ottaen matemaattinen todistaminen on deduktiivista toimintaa. Deduktiivisesti pätevässä päättelyssä premissien totuus takaa johtopäätöksen totuuden. Deduktiivisessa todistuksessa teoreema johdetaan hyväksytyistä lähtöoletuksista eli aksioomista tiettyjen päättelysääntöjen mukaisesti. Matemaattinen todistus on yksiselitteinen siinä mielessä, että pätevästä todistuksesta pystytään aina kertomaan, että kyseessä todellakin on todistus (kaikkein monimutkaisimmissa tapauksissa tämä voi tosin olla vaikeaa). Usein teoreemoille voi olla myös monta erilaista todistamistapaa.

Keskeistä kaikelle matemaattiselle tutkimukselle on se, että kaikki todistuksessa tarvittavat oletukset, määritelmät, päättelysääntöihin perustuvat välivaiheet, ja niin edelleen, ovat tarvittaessa yksiselitteisesti tarkistettavissa. Ne on esimerkiksi kyettävä muotoilemaan niin, että muut matemaatikot pystyvät tunnistamaan ne. On toki tilanteita, jolloin todistamisen sijaan matemaatikon mielenkiinto voi olla jonkinlaisen kokonaan uuden formaalin systeemin rakentamisessa ja esittelemisessä. Tällöinkin systeemi tulisi mahdollisimman pitkälle pyrkiä muotoilemaan käyttäen yleisesti hyväksyttyä matemaattista kieltä. Myös tämän systeemin suhteesta jo olemassa oleviin systeemeihin olisi hyvä sanoa jotakin; tässä liikutaan jo tietynlaisen todistamisen alueella.

Hyvin monenlaisten aksioomajärjestelmien tutkiminen on matematiikassa mahdollista. Moni tuttu teoria voidaan esimerkiksi ilmaista erilaisina aksiomatisointeina, ja teorioita voidaan myös heikentää tai vahvistaa poistamalla tai lisäämällä niihin aksioomia. Perinteinen matematiikan filosofinen kysymys koskee luonnollisesti sitä, mistä aksioomat saavat oikeutuksensa. Tietyssä mielessä voidaan ajatella, että aksioomat ovat oikeuttamattomia. Matemaatikoilla on yksinkertaisesti oltava olemassa jokin lähtökohta, joihin heidän todistuksensa voivat nojata. Pelejä on monenlaisia ja tärkeintä on, että peliä pelataan ristiriidattomasti ja täsmällisesti. Siksi pelin säännöt eivät saa olla tulkinnaltaan epämääräisiä tai johtaa ristiriitoihin.

Pätevää matematiikkaa on täysin mahdollista tehdä erilaisista lähtökohdista käsin. Vaikka matemaattisen todistamisen perusidea on jotakin, joka yhdistää kaikkea matematiikan tutkimusta, mitkään tietyt aksioomat tai päättelysäännöt itsessään eivät määrittele sitä, mitä matematiikka on tai ei ole. Olennaista on pikemminkin se, että kaikki muodolliset seikat pienintä taustaoletusta ja päättelyaskelta myöten tulisi pyrkiä esittämään yksiselitteisesti ja ristiriidattomasti. Niiden tulee olla muun matemaattisen yhteisön kriittisesti arvioitavissa ja tarkistettavissa.

Jonkin asian esittäminen formaalisti esimerkiksi matemaattisia tai muunlaisia symboleja hyödyntäen ei vielä tarkoita, että kyse on varsinaisesta matematiikan tai logiikan tutkimuksesta. Vaikka asioiden formalisoiminen auttaa monissa tilanteissa tiivistämään ilmaisua, se voi usein toimia hämäävänä tekijänä, jolloin teknisellä notaatiolla pikemminkin peitetään sisällöllisiä ongelmia.

Esimerkiksi joissain arkisissa ja filosofisissa konteksteissa saatetaan hyödyntää symbolista esitystapaa, joka ei ole niin yksikäsitteistä kuin mitä matemaattisessa tutkimuksessa edellytetään. Oikeuttamisen suhteen tämä on ongelmallista, sillä tällaiset systeemit voivat sisältää esimerkiksi implisiittisiä ristiriitoja ja niitä voidaan käyttää mielivaltaisesti todistamaan haluttuja väitteitä. Tulkinnanvaraisuus tarkoittaa myös sitä, että ne eivät ole intersubjektiivisesti laajemman tutkijajoukon arvioitavissa.

Yksikäsitteisyyden hämärtyminen rikkoo myös matemaattisen todistuksen ehdollista luonnetta. Matematiikassa todistettu väite on oikeutettu aina vain suhteessa lähtöoletuksiin. Jos lähtöoletuksia ei ole kunnolla spesifioitu, ei todistuskaan ole tällöin määritelty.

Kohti skientismiä

“Kaoottinen tila, jossa filosofia on ollut suurimman osan historiaansa, on palautettavissa siihen onnettomaan seikkaan, että se ensiksikin hyväksyi tiettyjä muotoiluja aivan liian naiivisti aitoina ongelmina tutkimatta ensiksi huolellisesti, onko niillä tosiasiassa jokin merkitys. Toiseksi filosofia luuli, että on mahdollista löytää vastaukset joihinkin kysymyksiin erityisillä filosofian menetelmillä, jotka poikkeavat erityistieteiden menetelmistä.”

Moritz Schlick, “Positivismi ja realismi”

Tiede ei paini samanlaisten ongelmien kanssa kuin filosofia. Moniin tieteellisiin kysymyksiin löydetään fallibilismin hengessä jatkuvasti parempia vastauksia, ja näyttää siltä, että osaa niistä voidaan pitää käytännössä ratkaistuina. Lukuisia tieteellisiä näkemyksiä on myös hylätty.

Episteemisenä auktoriteettina tiede on ohittanut filosofian ja uskonnon jo aikoja sitten. Osa filosofeista ja teologeista kokee tämän kehityskulun ongelmallisena. Heistä tieteen harjoittajat tekevät kyllä arvokasta työtä, mutta tieteellä on omat rajansa, joita se ei voi eikä saa ylittää. “Perimmäiset” kysymykset on jätettävä filosofialle ja uskonnolle, ja niihin lukeutuvat myös tieteen luonnetta ja tulkintaa koskevat ongelmat. On kuitenkin perin epäselvää, miksi juuri filosofia ja teologia kykenisivät ratkaisemaan kyseisiä pulmia.

Tieteen episteemiseen asemaan voi suhtautua myös toisin. Kenties tieteilijät vain tekevät jotain oikein ja me muut voisimme ottaa siitä opiksemme? Tällöin tieteen episteeminen menestys hyväksytään lähtökohdaksi: tiede on esimerkki ainakin joiltain osin toimivasta episteemisestä toiminnasta. Sen antaman mallin mukaisesti voidaan yrittää analysoida ja muuttaa tieteen ulkopuolella vallitsevia episteemisiä käytäntöjä toimivampaan suuntaan. Tällä mahdollisuudella on kuitenkin rajansa. Esimerkiksi empirian tuolle puolen ulottuva metafysiikka on jo tutkimuskohteensa vuoksi ongelmallista, koska hyvän oikeuttamistavan mukaisia menetelmiä sen kysymysten ratkaisemiseen ei ole.

Listatut hyvän oikeuttamisen yleiset periaatteet näyttävät toteutuvan filosofiassa harmillisen harvoin. Sen sijaan vakiintuneet tieteelliset teoriat, jotka ovat läpäisseet pitkäaikaisen vertaisarvioinnin ja kriittisen keskustelun, tavallisesti noudattavat näitä kriteereitä. Tieteessä ei esimerkiksi katsota hyvällä teorioiden oikeuttamista vetoamalla intuitioon tai täysin (empiirisesti) rajoittamattomaan abduktiiviseen päättelyyn. Filosofian ja teologian puolella tällaiset menetelmät näyttävät kuitenkin olevan, valitettavasti, päivittäisessä käytössä.

Tieteessä pyritään alituisesti vähentämään erilaisten kognitiivisten vinoumien vaikutusta tutkimukseen. Samalla filosofit vaativat toistuvasti, että filosofisten teorioiden pitäisi kunnioittaa tervettä järkeä ja intuitiiviselta tuntuvia väitteitä. Tieteen tulokset ovat kuitenkin usein terveen järjen ja intuition vastaisia, intuitiot vaihtelevat filosofien välillä, eikä toistaiseksi ole vielä annettu mitään perusteita pitää intuitioita luotettavana tiedon lähteenä. Filosofien pitäisi pystyä osoittamaan, miksi intuitiot ovat kussakin tapauksessa luotettavia eli millä perusteella ne toimivat pätevänä oikeutuksen lähteenä. Jos intuitioiden luotettavuutta ei voida oikeuttaa, niihin vetoaminen on mielivaltaista. Mikäli premisseiksi otetaan vain yksilöiden intuitiota, johtopäätös kertoo oikeutetusti vain näistä yksilöitä ja heidän intuitioistaan.

Tämä manifestin allekirjoittaneet ovat skientistejä. Skientismimme perustuu näkemykseen, että tieteen oikeuttamiskäytännöt ovat merkittävässä asemassa sen episteemisessä menestyksessä. Lisäksi uskomme, että tieteessä noudatetaan manifestissa esiteltyjä hyvän oikeuttamisen periaatteita.

Sen sijaan filosofinen argumentointi näyttää vieneen ajattelijaraukkoja vain syvemmälle hämmennyksen suohon. Eikä tämä lopputulos ole mikään ihme: filosofialta näyttäisi kokonaan puuttuvan yhteiset hyvän oikeuttamisen kriteerit – tai ainakaan niitä ei sovelleta johdonmukaisesti. Kenties tässä luonnosteltu oikeuttamiskäsitys voisi kuitenkin ohjata “viisauden rakastajat” pois mielivaltaisen ajattelun rämeeltä.

 

Allekirjoittajat

Ilmari Hirvonen

Janne Karisto

Rami Koskinen

Hanna Pankka

Ilkka Pättiniemi

Henrik Saarinen

Leena Tulkki

Petri Turunen

 

Mitä skientismi on ja mitä se ei ole

Mitä luultavimmin sana skientismi herättää kielteisiä mielleyhtymiä. Tämä ei ole ihme, sillä tavallisesti sitä käytetään pejoratiivisena käsitteenä, jolla tarkoitetaan perusteetonta tai liiallista luottamusta tieteeseen – eli uskonnolliseen uskoon verrattavaa ”tieteisuskoa”. Kukaan ei tietenkään halua myöntää luottavansa tieteeseen liikaa tai ilman hyviä perusteita. Miksi sitten joku julistautuisi skientismin kannattajaksi tai laatisi manifestin sen puolesta? Asiaa valottanee se, että toistaiseksi skientismin kriitikot ovat myös olleet sen pääasiallisia teoreetikkoja. Tämä on yhtä lailla niin valitettavaa kuin kummallistakin. Harvemmin jonkin asian vastustajat antavat kaikkein parhaimman tai suopeimman määritelmän kritisoimalleen kohteelle.

Skientismiä vastaan taistelevat määrittävät vihollisensa miltei poikkeuksetta luonnontieteen kautta. Tällöin skientismillä tarkoitetaan sellaisia näkemyksiä, kuten ”vain luonnontieteellinen tieto on laskettavissa todelliseksi tiedoksi”, ”vain luonnontieteen keinoin löydettävät asiat ovat olemassa” tai ”vain luonnontiede pystyy ratkaisemaan moraaliset kysymykset” (Stenmark 2001: 18). Myönnettäköön, että tällaisella puusilmäskientismillä on kannattajansa. Esimerkiksi filosofi Alexander Rosenberg (2011) on sortunut ihmistieteiden väheksyntään ja luonnontieteiden ylenpalttiseen ihannointiin. Rosenbergin mukaan ihmistieteet ovat jumittuneet neoliittisten esi-isiemme maailmankuvaan ja tarjoavat lähinnä viihdyttäviä illuusioita. Ei siis ole aivan tavatonta, että eritoten teologit ovat maalailleet skientismistä rajoittuneen kuvan, jonka mukaan kyseisen liikkeen edustajat ovat fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa palvovia dogmaatikkoja.

Me Helsingin piirissä olemme toista maata.  Rosenbergin tai Lawrence Kraussin kaltaisten sijaan pidämme itsemme kanssa samanhenkisinä pikemminkin sellaisia ajattelijoita, kuten Don Ross, James Ladyman, Patricia ja Paul Churchland, David Spurrett, James Woodward, William Wimsatt, Michael A. Bishop ja J. D. Trout. Edesmenneistä legendoista maininnan ansaitsevat esimerkiksi Bertrand Russell, Willard Van Orman Quine ja B. F. Skinner. Ehkä tämä pitkälti mielivaltainen lista antaa jonkinlaista osviittaa siitä, millaisen ajattelun koemme itsellemme läheiseksi.

Usein jo sana skientismi saattaa viedä harhaan. Termi on johdettu englannin sanasta science, joka on yleensä varattu vain luonnontieteille. Monesti skientistien käsitystä tieteestä kuvaa kuitenkin paremmin latinan scientia, saksan Wissenschaft ja suomen tiede, jotka kaikki kattavat myös ihmistieteet alaisuuteensa (Hansson 2013: 64). Vaikka luonnontieteet ovat toisinaan ihmistieteitä empiirisesti menestyksekkäämpiä – eikä tämäkään pidä aina paikkaansa – se ei vielä tarkoita, että ihmistieteet olisivat jotenkin vähemmän tieteellisiä. Monesti niiden ongelmat liittyvät siihen, ettei ihmistieteiden tutkimuskohteita yleensä voida eristää yhtä helposti kuin luonnontieteiden. Vaikeudet eivät siis välttämättä johdu metodologisista heikkouksista vaan tutkimuskohteen luonteesta. Samaa perustelua ei kuitenkaan voida käyttää, mikäli yritetään oikeuttaa sellaista tutkimusta, jonka tutkimuskohteen väitetään olevan empiirisen todellisuuden ulkopuolella.

Tämän manifestin allekirjoittaneet skientistit ovat myös samoilla linjoilla W. V. O. Quinen kanssa siitä, että ”[t]iede ei ole arkijärjen korvike vaan jatke” (Quine 1957: 229). Tiede on siis vain systematisoitua arkiajattelua, eikä jotain perustavanlaatuisesti erilaista episteemistä toimintaa. Tieteen ja jokapäiväisen järjenkäytön välillä ei siis ole laatu- vaan aste-ero. Tieteenharjoittaja poikkeaa tavallisesta kaduntallaajasta lähinnä vain siten, että tieteessä pyritään poissulkemaan mahdollisimman hyvin kaikenlaiset virhelähteet ja tuomaan niistä jäljellejääneet eksplisiittisesti esille, jotta muut voivat jatkaa korjaamista. Juuri tästä syystä mielivaltaisuus on oikeutuksen vastakohta ja pahin vihollinen, ja juuri siksi skientistit uskovat, että filosofia voisi hyötyä täsmällisemmästä oikeuttamismenettelyistä.

Mikäli skientisti hyväksyy esimerkilliseksi tiedoksi kaikenlaisten tieteiden tulokset, eikö tämä tee tyhjäksi kaiken sen kritiikin, mitä hän voi esittää esimerkiksi filosofiaa tai teologiaa kohtaan? Ovathan nekin tieteitä Wissenschaft-mielessä (Kojonen 2016: 4). Tällainen vasta-argumentti kuitenkin edellyttää, että skientistin pitäisi tasapäistää samanarvoiseksi kaikki tutkimus, jota jonkin periaatteen nojalla voi kutsua tieteeksi. Skientisti on toki valmis ottamaan heuristiseksi periaatteekseen sen, että jos jokin ansaitsee tieteen arvonimen, siihen luottaminen on todennäköisesti viisaampaa kuin johonkin, jolle tätä nimikettä ei mitenkään voi myöntää.

Tieteestä ei kuitenkaan tee hyvää sen kutsuminen tieteeksi. Monet yksittäisten tieteenharjoittajien ja ryhmien tutkimusprojektit sekä kokonaiset tutkimusohjelmat ovat luokattomia. Lisäksi muun muassa kasvaneet julkaisupaineet, vinoutuneet arviointikriteerit ja tutkimuksen kaupallistuminen ovat omiaan viemään tutkimusta yhä huonompaan suuntaan. Paikoin synkiltä näyttävät tulevaisuudennäkymät eivät silti tarkoita, että peli olisi menetetty. Hyvän tieteen kriteereitä voi tutkia esimerkiksi tieteentutkimuksen keinoin ja tieteellinen tieto on menestyksensä valossa yhä parasta, mitä saatavilla on.

 

LÄHTEET

CHURCHLAND, Patricia Smith (2002): Brain-Wise: Studies in Neurophilosophy, Cambridge, MA: The MIT Press.

BISHOP, Michael A., ja John D. Trout (2005). Epistemology and the Psychology of Human Judgment. Oxford University Press.

HANSSON, Sven Ove (2013): “Defining Pseudoscience and Science” Massimo Pigliucci & Maarten Boudry (toim.) Philosophy of Pseudoscience: Reconsidering the Demarcation Problem, Chicago: University of Chicago Press, s. 61–77.

KOJONEN, Erkki Vesa Rope (2016): The Intelligent Design Debate and the Temptation of Scientism, Abingdon: Routledge.

LAUDAN, Larry (1990): “Normative Naturalism” Philosophy of Science, s. 44–59.

QUINE, Willard Van Orman (1957): “The Scope and Language of Science” The Ways of Paradox and Other Essays, 1976, Cambridge: Harvard University Press, s. 228–245.

ROSENBERG, Alexander (2011): The Atheist’s Guide to Reality, New York: W. W. Norton & Company.

STENMARK, Mikael (2001): Scientism: Science, Ethics and Religion, Farnham: Ashgate.



Minervan Pöllö 3/2016 luettavissa verkossa

Tiede-Pöllössä julkaistaan Helsingin piirin skientistinen manifesti. Käytännöllisen filosofian professori Jaakko Kuorikoski pohtii tieteen ja filosofian suhdetta. Lisäksi tarjolla on perverssiä fenomenologiaa, tieteellisen mallintamisen analyysia, matemaattista oikeuttamista sekä popmusiikin puolustamista. Pohdimme myös äärettömyyttä ja Amartya Senin elämäntyötä.



Inkeri Koskinen – Humanististen tieteiden filosofi

Hanna Pankka haastatteli.

Tieteenfilosofian tutkija Inkeri Koskinen voitti vuoden tiedekirjapalkinnon suomalaisia näennäistieteellisiä historiankirjoituksia penkovalla esikoiskirjallaan Villi Suomen historia. Kävin keväisessä Espresso Edgessä juttelemassa Inkerin kanssa.

HP: Sinulle myönnettiin vuoden tiedekirjapalkinto noin kuukausi sitten. Kuvailit tuolloin kiitospuheessasi olevasi pöllämystynyt, häkeltynyt ja todella otettu. Millaisia ajatuksia sinulla on tästä palkinnosta näin jälkikäteen?
IK: Tuo on edelleen aika hyvä kuvaus. Kirja on esikoisteos, joten sitä on vaikeaa itse arvioida ja siitä on edelleen ilmestynyt kovin vähän arvosteluja. Olen tietysti pannut siihen aika paljon energiaa – kävin esimerkiksi Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun, jonka vastaanotoille vein kirjakäsiksen ensimmäisiä lukuja. Eli olen jonkun verran panostanut siihen sisällön lisäksi myös kirjallisena teoksena. Olin tämän vuoksi tietysti hyvin otettu siitä, että tällainen aihe kiinnosti ja joku muukin näki arvoa sillä kirjallisella työllä, jonka olen tehnyt.

Mikä sinut alun perin toi filosofian pariin?
Lukiossa arvoin, lähteäkö opiskelemaan filosofiaa vai matematiikkaa. Molemmat olivat yhtä vahvoja vaihtoehtoja, mutta luultavasti se oli lopulta mieltymykseni kieleen ja kielenkäyttöön, joka asian ratkaisi. Mutta siitä on niin kammottavan kauan, että en edes halua muistaa, kuinka kammottavan kauan, niin että tämä nyt voi olla vähän jälkikäteisviisastelua.

Huhujen mukaan olit vielä maisteriopinnoissasi kiinnostunut fenomenologisesta tutkimussuuntauksesta, ennen kuin tieteenfilosofia vei sydämesi ja päädyit tekemään väitöskirjaa siihen liittyen. Tällaisen isohkon suunnanmuutoksen tekeminen ei tunnu olevan kovin yleistä. Mistä tässä vaihdoksessa oli kyse ja miten se tapahtui?
Sitä, miten päädyin fenomenologiaan, minulta olisi pitänyt kysyä kymmenen vuotta sitten. Mutta sanotaan näin, että minulla oli tiettyjä kiinnostuksen kohteita, joita pääsin siinä fenomenologisessakin viitekehyksessä tutkimaan. Minulla oli kuitenkin väitöskirjaa aloitellessani suuri tarve tehdä jotain sellaista, josta olisi jotain hyötyä muillekin. Ei tuntunut järkevältä tehdä väitöskirjaa sellaisella otteella, että ”tämä on minusta hirveän kiinnostava kysymys – kenenkään muun mielestä ei ole”. Eikä minulle myöskään riittänyt yleisöksi se semmoinen aatehistoriallisesti virittynyt fenomenologiposse, jolle olisin sitä kirjoittamista voinut jatkaa, vaan halusin tehdä jotain laajemmin hyödyllistä. Halusin, että esimerkiksi humanististen alojen tutkijat saattaisivat nähdä, että tällä on jotain relevanssia. Tieteenfilosofia yksinkertaisesti tuntui antavan mahdollisuuden käytännön relevanssiin helpommin kuin fenomenologiaa ja aatehistoriaa yhdistävä ote. Eli en pohjimmiltani vaihtanut sitä, mikä minua kiinnostaa.

Eli se oli tällainen metodologinen näkökulman vaihdos?
Niin. Siinä joutui totta kai vaihtamaan viitekehystä kokonaan ja opettelemaan uuden tavan lähestyä asioita. Se on ollut kauhean hankalaa ja on sitä edelleenkin. En ole enää ollenkaan inessä fenomenologiakamassa, mutta toisaalta minulta puuttuu myös tieteenfilosofiasta edelleen sellaisia alueita, jotka eivät ole oman työni tai opetuksen kannalta olleet relevantteja. Sellainen loikka – se vähän pitkitti väitöskirjan tekoa.

Nyt kun väitöskirja ja kirja ovat paketissa, niin millaisia projekteja sinulla parhaillaan on käynnissä?
Tällä hetkellä kirjoitan Koneen Säätiön rahoituksella yhdessä Tomi Kokkosen kanssa kirjaa humanististen tieteiden filosofiasta. Lisäksi minulla on tässä rinnalla post doc -projekti, jolla ei tosin tällä hetkellä ole rahoitusta. Se käsittelee demokratisoituvan tieteen objektiivisuuden mahdollisuuksia. Päätöksenteon kannalta relevanteilla tieteenaloilla on nykyään osallistavia tutkimusmenetelmiä ja kaikenlaisia yhteistyöhankkeita tieteenulkoisten toimijoiden kanssa, joten katson sitä, millaisia uusia uhkia tutkimuksen objektiivisuudelle tämä tuo ja minkälaisia kriteereitä tällaisten tutkimushankkeiden pitäisi täyttää, jotta niitä voitaisiin pitää objektiivisina, tai jotta niiden objektiivisuutta voitaisiin edes arvioida.

Onko sinulla jotain pitkän aikavälin suunnitelmia uraasi koskien?
Tässä nykyisessä tilanteessa tutkijan on aika vaikeaa tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, varsinkin, jos ei ole valmis muuttamaan ulkomaille pitkäksi aikaa. Täytyy pitää monta mahdollisuutta auki. Sen, että olen pelannut vähän erikoisempien aiheiden kanssa ja saanut väitöskirjani valmiiksi huolimatta siitä, että vaihdoin fenomenologiasta tieteenfilosofiaan, on mahdollistanut se, että olen myös ammattisuomentaja. Olen suomentanut kaikkea keittokirjoista ja lasten puuhakirjoista romaaneihin. Minulla ei ole kääntäjän koulutusta, mutta olen kääntänyt kirjallisuutta jo sen verran, että tiedän, että pystyn elättämään itseni suomentajana, jos on pakko. Palkka on huono, mutta se on semmoinen henkinen turvaverkko, kun tämä tutkijan homma on niin järjetöntä taloudellisesti.

Miten päädyit alun perin tekemään noita suomentajan töitä?
Olin Ranskassa vaihdossa ja eräs tuttu kustannustoimittaja kysyi, voisinko kääntää kahdessa viikossa kaksi lasten puuhakirjaa, ja vastasin ”joo”. Hän selvästi tykkäsi jäljestä ja kysyi lisää ja lisää ja päädyin kääntämään ison liudan kaikenlaista pientä silppua. Olen muuten luvannut itselleni, etten enää koskaan käännä lasten puuhakirjoja.

Ehkä se on sitten se pitkän aikavälin suunnitelma?

Joo, se on mun pitkän aikavälin suunnitelma!

Perinteisesti filosofit ovat olleet enemmän kiinnostuneita luonnontieteistä. Olet kuitenkin itse päätynyt keskittymään humanistisiin tieteisiin. Miksi juuri humanististen tieteiden filosofia?
Päädyin tieteenfilosofiaan siksi, että minua kiinnostivat tietyt kysymykset, jotka liittyivät esimerkiksi nationalismiin ja tutkijoiden rooliin yhteiskunnassa. Huomasin yhä selvemmin ja selvemmin näiden kysymysten liittyvän tutkimuksen tekemiseen, ja nimenomaan humanistisen tutkimuksen tekemiseen. Eli se ei suinkaan mennyt niin, että olisin ollut ensin kiinnostunut tieteenfilosofiasta ja päättänyt sitten keskittyä humanististen tieteiden filosofiaan. Pikemminkin olin kiinnostunut näistä kysymyksistä, ja se viitekehys, jossa huomasin kykeneväni tekemään jotain järjellistä ja oikeasti muille hyödyllistä – ainakin toivon näin – oli yhtäkkiä tieteenfilosofia. Eli päädyin tieteenfilosofiaan siksi, että humanistiset tieteet tuntuivat tarvitsevat sellaista.

Näkisitkö, että humanististen tieteiden filosofialla on jotain annettavaa muiden tieteiden filosofialle? Yleensähän tämä suhde menee toisinpäin.
Humanististen tieteiden filosofiassa on se tilanne, että meitä on muutamia harvoja tyyppejä, jotka olemme keskittyneet nimenomaan siihen. Tieteenfilosofia on kiinnittänyt humanistisiin tieteisiin todella vähän huomiota. On ollut monia sellaisia oletuksia, jotka aiemmin ovat vahvistaneet eroa humanististen tieteiden ja luonnontieteiden välillä. Tämä osaltaan on varmasti vaikuttanut siihen, etteivät tieteenfilosofit ole kiinnittäneet niin paljon huomiota humanistisiin tieteisiin. Monet nykykeskusteluista ovat kuitenkin päätyneet purkamaan useita näistä oletuksista. Esimerkiksi vanhemmissa selittämisen teorioissa ajateltiin, ettei humanistisissa tieteissä selitetä – nykyisten selittämisen teorioiden valossahan on ilmeistä, että humanistisissa tieteissä selitetään. Kun näitä perusteluita erottelulle ja huomiotta jättämiselle on purettu, olisi mielestäni aika kiinnittää enemmän huomiota humanistisiin tieteisiin ja katsoa, mitä sieltä tulee.
On täysin mahdollista, että humanistisia tieteitä lähemmin tarkastelemalla voidaan päätyä huomaamaan jotain sellaista, joka on hyvinkin relevanttia muiden tieteiden filosofian kannalta, mutta sitä on vaikeaa ennakoida, koska humanististen tieteiden filosofiaa on tehty niin vähän. Mutta jos pitää jokin valistunut veikkaus tehdä, niin kyllä sieltä vielä jotain todella jännittävää putkahtaa.

Humanistisia tieteitä ei useinkaan pidetä yhtä vakavasti otettavina kuin luonnontieteitä ja esimerkiksi monet historioitsijat ovat itsekin todenneet, että ”eihän historia ole tiede”. Mistä tämä humanististen tieteiden epäarvostus nähdäksesi johtuu?
Se on asia, jota olen enenevissä määrin ihmetellyt. Se nyt ei suunnattomasti ällistytä, että luonnontieteilijät dissaavat humanistisia aloja – se on tätä ihan perus rajanvetolällättelyä toisille.
Jotenkin humanististen alojen tutkijat ovat kuitenkin omaksuneet ajatuksen, että tämä ei ole tiedettä, ja yleensä ne perusteet ovat tieteenfilosofisesta näkökulmasta vanhentuneita. Heikki Ylikangas tuossa 2015 kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen heittää sellaisen läpän, että historian tutkimus ei voi olla objektiivista. Samalla tulee selväksi, että hänen käsityksensä luonnontieteistä täysin objektiivisina tieteinä on aivan suunnattoman ihanteellisen epärealistinen. Jos humanistista tutkimusta verrataan sellaiseen naiiviin haavekuvaan luonnontieteistä, niin tietenkään humanistinen tutkimus ei ole sellaista, mutta eivät kyllä luonnontieteetkään ole. Ne ovat vain todella erilaisia, koska niiden tutkimuskohteet ovat erilaisia. Mutta tämä on mielestäni epäkiinnostava vastakkainasettelu, koska luonnontieteellisin menetelmin ei pystytä vastaamaan esimerkiksi historian, kielitieteen ja laajemmin kulttuurintutkimuksen kysymyksiin. Ja niihin kysymyksiin selvästi haluamme vastauksia.

Haluaisitko itse pyrkiä tulevaisuudessa vaikuttamaan näihin vähätteleviin asenteisiin?
No, tuo oli yksi niistä syistä, miksi kirjoitin tämän kirjan – kyllähän se on siinä selkeänä piiloagendana. Samat kriteerit, joita käytetään homeopatian erottamiseen vakavasti otettavasta lääketieteestä, soveltuvat ihan yhtä hyvin vakavasti otettavan humanistisen tutkimuksen ja sen kanssa kilpailemaan pyrkivän näennäistieteen erottamiseen toisistaan.

Mistä taas seuraa, että on olemassa vakavasti otettavaa humanistista tutkimusta.
Niin. Sanottakoon siis piiloagenda nyt tässä ääneen.

Palataan puhumaan kirjastasi. Mistä ajatus tähän näennäistieteen ja tieteen välistä rajanvetoa käsittelevään kirjaan lähti?
Olen joskus vuonna 2010 sanonut, että minä muuten kirjoitan vielä tällaisen kirjan. Sitten se tapahtui. Olen aina ollut Wettenhovi-Aspa -fani, hän on niin kertakaikkisen mainio. Myös Ior Bock on mielestäni aina ollut hurmaava hahmo; jos tyyppi on niin hyvä puhumaan, että saa Lemminkäinen Oy:n kaivinkoneet liikkeelle, niin jumankeuta, mahtavaa! Olen aina ollut monitasoisesti kiinnostunut siitä, kun ihmiset ajattelevat kummallisesti. Olen myös kirjailijanäkökulmasta kiinnostunut erikoisista tekstilajeista, jollainen näennäistiedekin on.

Mikä pseudotieteissä viehättää?

Minua kiinnostaa se ehkä vähän eri tavalla kuin monia muita aiheesta kirjoittaneita. Sanotaanko näin, etten tunne suurta närkästystä pseudotiedettä kohtaan. Joissain tilanteissa kyllä, mutta se närkästys ei silloinkaan kohdistu aina ensisijaisesti näennäistieteilijöihin. Tunnen suuttumusta, jos esimerkiksi päätöksenteossa vedotaan selkeästi näennäistieteelliseen väitteeseen. Myös kaikenlaiset lääketieteelliset puoskaroinnit aiheuttavat moraalista suuttumusta.
Mutta esimerkiksi tämä historiaa koskeva kama: täysin kreisiä, mutta ihan suunnattoman kiehtovaa. Nuo ihmiset käyttävät elämänsä siihen, että he kirjoittavat tällaisia kiehtovia juttuja aivan ihmeellisellä tavalla. Usein jo pelkästään niiden kielikin on jotain todella hämmentävää. Kummallisesti ajattelevia ja kummallisesti kirjoittavia ihmisiä.

Näetkö näennäistieteet yhteiskunnallisena ongelmana?

Tämä puoskarointi on yksi asia – se ihmisten hengen vaarantaminen, mitä siinä harrastetaan, on todella kammottavaa. Toinen asia ovat kaikki ne poliittisesti relevantit kysymykset, joissa päätöksentekoa tehdään hataran tutkimuksen tai jopa näennäistieteen pohjalta. Jos tieteen tulokset eivät sovi yhteen oman agendan kanssa, niin kehitetään omaa tutkimusta, joka toteaa, että asiat ovat niin kuin halutaan niiden olevan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen politiikassa on tällä hetkellä ihan katastrofaalinen tilanne. Me emme toistaiseksi ole vielä siinä pisteessä – tosin jos tämä tämänhetkinen päätöksentekijöidemme tiedevihamielisyys jatkuu tällaisena, niin saa nähdä, mitä tapahtuu.

Onko humanististen tieteiden pseudotieteillä jotain erityispiirteitä?

Yllättävän vähän. Pseudotiede on aina aika simppeliä: se ei ole luovaa, se toistaa itseään loputtomasti ja lainailee surutta. Todella harvoin kukaan keksii mitään uutta – ja jos keksii, niin se on usein vain erilainen tapa nivoa sitä siihen vanhaan. Onhan se henkisesti aika köyhää, koska se ei uusiudu. Esimerkiksi humoraaliopit elävät edelleen puoskaroinnissa. Meillä on kaikenlaisia detox-kuureja, jotka jatkavat sitä Euroopan vanhaa lääketiedettä edeltävää perinnettä. Tai kun katson näennäistieteellisiä historiankirjoittajia, niin he jatkavat 1600-luvun gööttiläisen historiankirjoituksen perinteitä. Todellakaan mitään ei tapahdu. Tämä oli minulle vähän jopa pettymys, kun rupesin perehtymään tarkemmin tiettyjen alojen näennäistieteeseen: ”Taas tämä sama juttu! Sanasta sanaan!”

Mitkä ovat mielestäsi kirjan parhaita ansioita tai lempparikohtiasi?

Lempparikohtani ihan ylivoimaisesti tässä kirjassa on sellainen, joka syntyi täysin minusta riippumatta. Ei sinulla ole sitä kirjaa mukana?

On!
Luen sen ääneen – se on tämä kohta sivulla 270: ”Nieminen, Kauko: Eetteripyörre. Helsinki: tekijä, 2003. Niiniluoto, Ilkka: Tieteen tuntomerkit. Teoksessa Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Helsinki: Otava, 1984.” Se, että minulla on kirjallisuusluettelo, jossa tulee peräkkäin Kauko Nieminen ja Ilkka Niiniluoto, se on tämän kirjan suurin ansio!

Tämän Pöllön teemana on kiire. Millä sanoilla vakuuttaisit kiireisen nykyihmisen siitä, että kirjasi on sen lukemiseen kuluvan ajan arvoinen?
Kiirettä on montaa sorttia. Esimerkiksi itselläni on aina muka kiire, mutta jos päätän, että jokin asia on tehtävä, niin sovitan sen aikatauluuni. Mutta tietysti jos on kokopäivätyötä painava suurperheen vanhempi, jonka nuorin lapsi on juuri mennyt tarhaan, niin sitten on kyllä ihan oikeasti kiire. Suosittelen, että siinä tapauksessa ei kannata ruveta lukemaan sellaista kirjaa, jota ei erikseen tee vahvasti mieli lukea, vaan tehdä luppoaikaa löytäessä tasan sitä, mikä tuntuu kivalta.
Mutta jos sen sijaan on tällainen luksus-kiireilijä kuten minä, niin sanoisin, että demarkaatio on todella monella tavalla tärkeä teema. Kirjassa on paljon viittauksia siihen, mitä demarkaatiosta voidaan tällä hetkellä sanoa ja bonuksena tulee hulvattomia stooreja Suomen historiasta. Tämä on sellainen täysin lukukelpoinen paketti, jolla voi päivittää käsityksensä demarkaatiosta.

Eli se on sivistävä ja samalla hauska?
Niin, yritys on ainakin ollut kova. Juuri näin. Häpeämättömän valistushenkinen ja hauska.

Kiitos.

Kiitos itsellesi.



Minervan Pöllö 2/2016 luettavissa verkossa

Vuoden 2016 toisessa numerossa selviää, millaista on uusi aikapolitiikka ja millaista nykyopiskelijan kiire. Tuomas Tahko selittää, miksi metafysiikka on tärkeää puuhaa. Entä pitikö Heidegger kiireestä tai miksi Hilary Putnamin muistoa tulee kunnioittaa? Vuoden tietokirjailija Inkeri Koskinen kertoo esikoiskirjastaan. Paljastamme myös, kuka on toukokuun dilemmalainen ja mitä Pöllössä kirjoitettiin 60- ja 70-luvuilla.

 

Minervan Pöllölle uusi päätoimittaja

Vuoden 2015 päätoimittajat Ville Louekari ja Sofia Blanco Sequeiros siirtyvät syrjään antoisan vuoden jälkeen. Kiitos lukijoille, kirjoittajille ja kaikille muillekin faneille! Mekin fanitamme teitä.

Uudeksi päätoimittajaksi nousee teoreettisen filosofian opiskelija Janne Karisto. Onnittelemme!

 

Mieli-Pöllö (3/2015) on nyt luettavissa verkossa!

Mieli on kestokuuma aihe filosofiassa. On Minervan Pöllön vuoro paneutua teemaan.

Filosofian harrastajat törmäävät lähes väistämättä kysymyksiin ihmismielen ja tietoisuuden olemuksista. Mitä ja missä ne ovat? Miten niistä voi hankkia tietoa? Tässä numerossa Pentti Määttänen kertoo omat näkemyksensä – on hänellä sanottavaa myös filosofiasta yleisemmin ja maailman menosta.

Filosofi Jaakko Hintikka poistui keskuudestamme 12.8.2015. Lue Gabriel Sandun kirjoittama muistokirjoitus sivuilta 3-7. Minervan Pöllö ja Dilemma ry surevat filosofian merkkihahmon poismenoa ja lähettävät osanottonsa Jaakko Hintikan ystäville ja omaisille.