Helsingin piirin manifesti

“Filosofiasta en sano mitään muuta kuin tämän: […] sitä ovat kaikkein oivallisimmat mielet viljelleet jo vuosisatoja eikä siinä silti tavata ainuttakaan seikkaa, josta ei kiisteltäisi ja jota ei voisi epäillä[.]”

Descartes, Metodin esitys

Filosofialla on ongelma. Filosofisia teorioita näyttää olevan miltei yhtä paljon kuin filosofeja, ja uusia oppeja syntyy jatkuvasti. Lisäksi usein vaikuttaa siltä, että miltei mikä tahansa muodista poistunut positio voitaisiin nostaa esiin naftaliinista ja herättää henkiin. Monet ovatkin sitä mieltä, että filosofian merkitys on kysymysten esittämisessä ja “ajattelun liikkeessä”, ei ratkaisujen löytämisessä. Lopullisten vastausten tavoittelua saatetaan jopa pitää jotenkin vääränä tai moraalisesti arveluttavana.

Kysymysten esittäminen ja ajattelu voivat olla arvokasta toimintaa, mutta silti mieleen hiipii pelko, että tässä on tehty puutteesta hyve – ikään kuin filosofian epäonnistuminen oikeuttaisi itsensä. Kysymysten esittämistä ja ajattelun liikettä korostavaa filosofiakäsitystä vastaan puhuu myös se tosiasia, että filosofit antavat usein argumentteja näkemystensä puolesta. Kyse ei siis ole pelkästä loogisesti ristiriidattomien vastausten neutraalista kartoittamisesta, sillä filosofit pyrkivät oikeuttamaan tiettyjen vastausten paremmuuden muihin nähden. Mitäpä iloa olisi esimerkiksi sellaisesta todellisuuden luonnetta koskevasta väitteestä, jonka paikkansapitävyydelle ei ole esitetty minkäänlaisia perusteita? Näyttää siltä, että lukuisista yrityksistä huolimatta filosofit eivät pysty osoittamaan mitään käsityksiä vääriksi, saati toisia muita paremmiksi.

Helsingin piiri uskoo, että juuri oikeuttamiskäytännöt ovat filosofian jämähtäneisyyden taustalla. Filosofit ovat nokkelia keksimään argumentteja, mutta premissit ja oikeutussuhteet jäävät usein oikeuttamatta – nojataan esimerkiksi intuitioon tai rajoittamattomaan abduktiiviseen päättelyyn. Tieteessä tällainen peli ei vetele. Ei olekaan ihme, että mielivaltaisiin oikeuttamiskäytäntöihin perustuvalla tutkimusalalla ei tapahdu samanlaista edistystä kuin tieteessä.

Filosofiassa vallitsevaan tilaan on saatava muutos. Seuraavaksi esitetään näkemys toimivasta oikeuttamisesta, jota noudattamalla filosofit voisivat korjata kurssiaan.

Oikeuttamisesta

Helsingin piirin jäsenten näkemys on, että aiemmin mainitut ongelmat liittyvät olennaisesti filosofian oikeuttamiskäytäntöihin. Vaikka yhteisön nimi viittaa Wienin ja Berliinin piireihin, Helsingin piirin jäsenet eivät ole positivisteja. Piiri ei esimerkiksi hyväksy merkityksen verifikaatioperiaatetta, ja se suhtautuu epäilyksellä mihin tahansa tieteen todentamiskäytäntöjä vahvempiin verifikaation vaatimuksiin. Piiri ei myöskään pidä empiiristä tutkimusta ainoana tapana hankkia tietoa tai kohota formaalia logiikkaa episteemisesti etuoikeutettuun asemaan. Tosin empiirinen tutkimus on yleensä välttämätöntä, mikäli halutaan oikeuttaa empiiristä maailmaa koskevia väitteitä tai teorioita. Formaalia logiikkaa puolestaan tarvitaan formaalien ongelmien ratkomiseen, minkä lisäksi se on hyödyllinen apuväline myös muunlaisessa tutkimuksessa.

Helsingin piiri ei myöskään oleta vahvaa tai reduktiivista käsitystä tieteiden ykseydestä. Jos kaikella tieteellä on jotain yhteistä, se mitä luultavimmin liittyy kollektiivisiin tiedonmuodostus- ja oikeuttamiskäytäntöihin hyvin yleisellä tasolla. Toistaiseksi tieteidenvälisiä siltoja ei kuitenkaan ole rakentanut nojatuolifilosofointi vaan poikkitieteellinen tutkimus. Eri tieteitä unifioivien laajojen empiiristen yleistysten oikeuttaminen saattaa tietysti osoittautua mahdolliseksi, mutta emme pidä oikeutettuina esimerkiksi sellaisia väittämiä, kuten “kaikki on pohjimmiltaan fysiikkaa” tai “vain kovien luonnontieteiden, varsinkin fysiikan, menetelmät pitäisi ottaa käyttöön kaikessa tutkimuksessa”. Helsingin piirillä on kuitenkin joitain yhteisiä piirteitä positivististen edeltäjiensä kanssa. Kaikki kolme piiriä pitävät tiedettä – tai ainakin osaa siitä – malliesimerkkinä onnistuneesta episteemisestä toiminnasta.

Yksi Helsingin piirin keskeisistä tavoitteista on filosofian ja tieteen oikeuttamiskäytäntöjen analysointi. Tähän projektiin liittyen piirin jäsenet ovat muotoilleet joukon teesejä, jotka toimivat eräänlaisina alustavina työhypoteeseina siitä, millaista toimiva oikeuttaminen on:

1. Mielivallattomuusteesi: Jotta oikeutetun ja oikeuttamattoman välillä olisi jokin ero, oikeuttaminen ei voi olla mielivaltaista.

1.1 Rakenneteesi: Oikeutuksessa on aina kolme osaa: premissit, oikeutussuhde ja johtopäätös. Oikeuttaminen tapahtuu premisseistä oikeutussuhteella johtopäätökseen.

1.2 Arvioitavuusteesi: Oikeutuksen on oltava intersubjektiivisesti arvioitavissa jonkin esitystavan kautta.

1.3 Ehdollisuusteesi: Jos premissejä tai oikeutussuhteita ei ole oikeutettu, oikeutus on ainoastaan ehdollinen niihin nähden.

Ensimmäinen teesi ilmaisee koko oikeutuskäsityksen lähtökohdan. Oikeuttamisen on tehtävä jokin ero oikeutetun ja oikeuttamattoman välille. Tämän edellytyksenä on, ettei oikeuttaminen voi olla mielivaltaista. Muuten mitä tahansa voitaisiin oikeuttaa miten tahansa ja olisi yhdentekevää ylipäätänsä puhua oikeuttamisesta. Kolme seuraavaa teesiä puolestaan täsmentävät ensimmäistä. Ne asettavat rajoitteita oikeuttamiselle, jotta mielivaltaisuutta pystyttäisiin välttämään.

Nimensä mukaisesti rakenneteesi rajoittaa oikeutuksen rakennetta. Oikeutuksessa on aina oltava (1) vähintään yksi premissi, (2) oikeutussuhde, jonka kautta premissin tai premissien on määrä oikeuttaa johtopäätös ja (3) itse johtopäätös. Oikeutussuhde voi esimerkiksi olla jokin deduktiivinen, induktiivinen tai abduktiivinen päättelysääntö tai looginen konnektiivi. Rakenneteesi asettaa siis rajat vain oikeutuksen yleiselle muodolle, ei premisseille tai oikeutussuhteille.

Toinen rajoite on oikeutuksen arvioitavuus. Oikeutuksen on aina oltava esitettävissä tavalla, joka mahdollistaa sen intersubjektiivisen arvioinnin. Oikeutukseksi ei siis riitä vain sen sanominen, että johtopäätös on oikeutettu. Lisäksi on esitettävä, miten se on oikeutettu. Oletetaan esimerkiksi jonkun väittävän, että hänellä on oikeutus jollekin näkemykselleen, mutta hänen oikeutuksensa ei ole arvioitavissa. Tällaisessa tilanteessa muilla ei olisi mitään perusteita kyseisen näkemyksen tai sen oikeutuksen hyväksymiselle tai hylkäämiselle. Itse asiassa niin kauan, kun kannan oikeutus ei ole esitettävissä, ulkopuolisen on mahdoton sanoa, onko sillä oikeutusta laisinkaan.

Ehdollisuusteesi puolestaan rajoittaa sitä, mitä voi oikeuttaa lähtemällä liikkeelle oikeuttamattomista premisseistä tai oikeutussuhteista. Oikeutukset, jotka sisältävät oikeuttamattomia premissejä tai oikeutussuhteita, ovat siinä mielessä ehdollisia, että ne oikeuttavat johtopäätöksen vain, jos kyseiset oikeutussuhteet ja premissit ovat paikkansapitäviä. Mielivaltaiset premissit tai oikeutussuhteet eivät siis anna ilmaista oikeutusta.

On hyvä huomata, etteivät nämä neljä teesiä vielä sulje pois oikeutuksesta kaikkea mielivaltaisuutta. Esimerkiksi oikeutussuhteiden valitsemista ei ole rajoitettu mitenkään, ja näin ollen teesit sallivat niin modus ponens-päättelysäännön kuin tonk-konnektiivin käytön. Modus ponens on yleisesti hyväksytty päättelysääntö, kun taas tonk-konnektiivi mahdollistaa käytännössä minkä tahansa johtopäätöksen päättelyn mistä tahansa premisseistä.¹ Päättelysäännöt, jotka eivät mitenkään rajoita sallittuja johtopäätöksiä, ovat kuitenkin siinä mielessä epäkiinnostavia, ettei niitä voi soveltaa käytännössä. Oikeutusjärjestelmissä, jotka sisältävät tällaisia päättelysääntöjä, ei nimittäin ole erottelua oikeutettujen ja oikeuttamattomien väitteiden välillä: niissä kaikki väitteet ovat oikeutettuja.²

Mahdollisten sovellusten puutteesta huolimatta on hyviä pragmaattisia syitä sille, ettei tämäntyyppisiä oikeutusjärjestelmiä kielletä suoralta kädeltä. Niiden yksiselitteinen hylkääminen vaatisi käytännössä oikeutusjärjestelmän ristiriidattomuuden osoittamisen, koska ristiriitaisesta järjestelmästä voi johtaa mitä tahansa. Oikeutusjärjestelmän käyttö siis edellyttäisi sen kaikkien johtopäätösten tuntemisen, mikä merkittävästi rajaisi tässä esitetyn oikeutusnäkemyksen käytettävyyttä. Gödelin epätäydellistodistusten vuoksi näkemystä ei voisi soveltaa edes perusalgebraan, ja tämän myötä suuri osa tieteestä olisi yhtä lailla sen ulottumattomissa.

Vaikka käytössä olevan oikeutusjärjestelmän osoittamista ristiriidattomaksi ei voida vaatia, on silti mahdollista arvioida yksittäisiä päättelysääntöjä ja olla käyttämättä niitä. Hyvä heuristinen peukalosääntö on, että oikeuttamisen pitäisi olla kontrastiivista: sen tulisi ilmaista, miksi johtopäätös on hyväksyttävä jonkin muun vaihtoehdon sijaan. Tämä antaa yhdenlaisen kriteerin oikeuttamisen arviointiin.

Yleisyydestään huolimatta neljällä mainitulla teesillä (1 – 1.3) on lukuisia merkittäviä seuraamuksia. Ensinnäkin itsessään oikeutetut väitteet eivät ole oikeutettuja, sillä niiden oikeutusta ei voida esittää ja arvioida. Samoin kehämäinen oikeuttaminen ei sekään ole oikeutettua. Jos jonkin johtopäätöksen oikeutuksessa käytetään johtopäätöstä itseään premissinä, oikeutus on vain ehdollinen siihen nähden, eikä kehä näin ollen anna johtopäätökselle lisäoikeutusta tai, tarkalleen ottaen, minkäänlaista oikeutusta.

Koska kehämäiset ja itsessään oikeutetut väitteet eivät ole oikeutettuja, on oikeutus aina lopulta ehdollista. Oikeutus ei siis koskaan ole absoluuttista tai ehdotonta, ja sen vuoksi oikeutus on aina fallibilistista. Toisin sanoen perustaville tai pohjimmaisille premisseille ei ole oikeutusta, joten ne saattavat hyvinkin olla huonoja, ja myöhemmin voi ilmaantua perusteita niiden hylkäämiselle. Oikeutuksessa on aina premissit, oikeutussuhteet ja johtopäätös, joten mikään ei ole oikeutettua ilman premissejä. Koska oikeutus on ehdollista, johtopäätökset ovat oikeutettuja vain siinä määrin kuin premissit ja oikeutussuhteet ne oikeuttavat.

¹ Tonk-konnektiivin tuontisääntö vastaa tai-konnektiivin tuontisääntöä ja sen eliminointisääntö puolestaan ja-konnektiivin eliminointisääntöä. 

² Tällainen erottelu vaaditaan, jos oikeutusjärjestelmän väitteitä halutaan verrata johonkin epätriviaaliin väitejoukkoon, siis sellaiseen joissa on myös oikeuttamattomia väitteitä.

Empiiristä maailmaa koskevien väitteiden oikeuttaminen

“Ei ole kuitenkaan syytä odottaa, että nykypäivän tiedemiehet saisivat filosofiasta hyödyllisiä neuvoja siitä, miten heidän tulisi tutkimustyötään harjoittaa tai millaisia löytöjä he voisivat mahdollisesti tehdä.”

Steven Weinberg, Unelmia viimeisestä teoriasta

Osa filosofeista on valmiita myöntämään, että heidän tutkimuksensa on vain abstraktien systeemien kehittämistä, eivätkä kyseiset systeemit kuvaa tai sano mitään niiden itsensä ulkopuolisesta todellisuudesta. Näitä ajattelijoita ei huolestuta se, ettei filosofiassa käytetä empiiristä todistusaineistoa; eihän sellaista edes kaivata puhtaasti formaalien systeemien kehittelyssä! Heidän mielestään filosofia muistuttaa lähinnä matematiikkaa, ja jos matemaattinen tutkimus on oikeutettua, sama pätee myös filosofiseen. Tätä näkemystä kutsutaan Helsingin piirissä “matikkakortiksi”. Seuraavassa luvussa tarkastellaan lähemmin sitä, missä määrin filosofinen ja matemaattinen tutkimus vastaavat toisiaan. Ensin kuitenkin tarkastellaan filosofien keskuudessa huomattavasti yleisempää näkemystä, jonka mukaan filosofiset teoriat todella pyrkivät sanomaan jotain maailmasta.  

Filosofiset ismit sikseen, oletetaan, että on maailma. Se, millainen tuo maailma on, selviää elollisille olennoille ensisijaisesti aistien kautta. Ne pystyvät reagoimaan ympäristössään tapahtuviin muutoksiin siitä hankkimansa informaation perusteella. Esimerkiksi Patricia Churchlandin mukaan kognitiivisesti monimutkaisten elollisten olioiden kehittymiselle on helppo nähdä evolutiivinen selitys: kyky hankkia ja prosessoida informaatiota mahdollistaa tehokkaamman vuorovaikutuksen ympäristön kanssa, mikä taas edesauttaa yksilön menestymistä (Churchland 2002: 377).

Ihmislaji on tässä mielessä saavuttanut suunnatonta menestystä. Nykytiede, tuo arkisen havainnon kultivoitunut muoto, on osoittautunut varsin tehokkaaksi tavaksi muodostaa uskomuksia maailmasta. Eikä mitä tahansa uskomuksia, vaan teorioita ja malleja, joita soveltamalla kykenemme muokkaamaan ympäristöämme ennennäkemättömän tehokkaasti. Arvioitaessa sitä, missä määrin uskomuksemme, mallimme ja vastaavat onnistuvat sanomaan jotain ympäröivästä todellisuudesta, ehdotamme menestyksen arvioimiseen pragmaattista mittaria. Toisin sanoen, mikäli uskomuksen perusteella toimiessa onnistuu vuorovaikuttamaan maailman kanssa aiempaa ennakoitavammin, voidaan tätä pitää hyvänä merkkinä uskomuksen jonkinasteisesta toimivuudesta. Tällainen pragmaattinen lähestymistapa ei näytä edellyttävän vahvoja metafyysisiä kannanottoja, jollaisiin ajaudutaan helposti esimerkiksi puhuttaessa väitteiden totuudesta.

Maailmaa koskevien väitteiden oikeuttamisessa mitkä tahansa premissit tai oikeutussuhteet eivät käy, koska siinä kyse on mallin soveltamisesta eikä enää vain abstraktin systeemin sisäisestä koherenssista. On pystyttävä perustelemaan, miksi ja miten systeemin oletetaan kertovan jotain maailmasta. Systeemillä tarkoitetaan siis tässä yhteydessä mitä tahansa argumenttia, mallia tai muuta teoreettista konstruktiota, jolle pätevät edellä esitetyt oikeuttamisen teesit. Mikäli systeemin väitetään kuvaavan tai jotenkin muuten koskevan maailmaa, on tämä systeemin ja maailman välistä suhdetta koskeva väite oikeutettava vielä erikseen. Millaisia tutkimusmenetelmiä empiiristä maailmaa koskevassa tutkimuksessa sitten tulisi käyttää?

Tällaisia menetelmiä koskevat väitteet voidaan Larry Laudanin mukaan käsittää hypoteettisiksi imperatiiveiksi. Toisin sanoen ne ovat tutkimusmenetelmien tehokkuuteen liittyviä hypoteeseja. Metodologisista normeista käytävä keskustelu on siis ratkaistavissa empiirisesti. (Laudan 1990). Lisäksi on otettava huomioon, mitä nykytutkimus kertoo inhimillisestä havainnoinnista ja päättelystä – etenkin näiden puutteista ja rajoista. Tiedonmuodostusta koskevat käytännöt pitäisi muodostaa siten, että lähtökohtana on muun muassa psykologian, kognitiotieteen, neurotieteen ja sosiaalipsykologian tarjoama kuva ihmisestä kognitiivisena toimijana. Tässä olemme samoilla linjoilla kuin Michael A. Bishop ja J. D. Trout. (Bishop ja Trout 2005). Mainittakoon vielä erikseen, että intuitiot ovat osoittautuneet niin empiirisen menestyksensä kuin nykyisen kognitiotutkimuksenkin valossa kelvottomaksi todistusaineistoksi kaikesta muusta paitsi intuitioista itsestään. Poikkeuksena on joissain tapauksissa asiantuntijoiden intuitiot omaan tutkimusalaansa liittyvissä kysymyksissä, mutta nekin pohjautuvat aiempiin havaintoihin ja niiden luotettavuus on tarkistettavissa intuitioista itsestään riippumattomalla tavalla.

Kun kuulee filosofin väittävän, että hän tutkii maailmaa, on monesti syytä tarkistaa, jakaako saman todellisuuskäsityksen hänen kanssaan. Sillä, toisin kuin saattaisi helposti luulla, kaikille filosofeille todellisuus ei rajoitu vain empiiriseen todellisuuteen. Merkkejä tällaisista empiiristä todellisuutta värikkäämmistä maailmoista ovat esimerkiksi puhe olemuksista, reaalimääritelmistä tai osien ja kokonaisuuksien välisestä kompositiorelaatiosta. Tyypillisesti tällöin todellisuuteen on postuloitu jonkinlaisia metafyysisiä aspekteja, joihin ei edes periaatteessa ole minkäänlaista empiiristä pääsyä – sen sijaan portit niiden salaisuuksiin avautuvat nojatuolireflektion, so. mystiikan, keinoin. Tieteellisen maailmankuvan omaksuneen henkilön näkökulmasta tässä on kuitenkin se ongelma, ettei lisäaspektien olettamiselle näytä olevan minkäänlaista oikeutusta.

Myös naturalisteiksi itsensä luokittelevat filosofit ilmoittavat maailman tutkimuskohteekseen. Yleisemmin naturalistiset pyrkimykset ilmenevät viittauksina tieteelliseen tietoon, joskin nämä viittaukset liikkuvat tyypillisesti lähinnä peruskurssien tasolla. Naturalistisella filosofialla on perustavampi ongelmansa. Vaikka naturalistin esittämän väitteen perustelut koostuisivat pääasiallisesti jonkin tieteenalan tutkimustuloksista, tämä ei vielä riitä pelastamaan johtopäätöstä mielivaltaisuudelta, mikäli mukaan ujutetaan yksikin täysin nojatuolista nykäisty intuitio. Näin ollen naturalistisenkin filosofian kohtalona on valitettavan usein alittaa oikeuttamiseen vaadittava rima viimeistään ehdollisuusteesin kohdalla: yllä todetun mukaisesti intuitioiden asema väitteiden oikeuttamisessa on heikko. Ehdollisuusteesi ilmaisee väitteen oikeutuksen olevan ehdollinen sen premissien ja oikeutusuhteen oikeutukseen. Intuitioihin vetoavat väitteet ovat siis oikeutettuja suhteessa intuitioiden oikeutukseen, joka on olematon.

Oikeuttaminen matematiikassa

Matematiikka ja logiikka ovat formaaleja tieteenaloja, jotka eivät tarkastele empiiristä todellisuutta, vaikka niitä voidaankin soveltaa sen tutkimiseen. Puhdas matematiikka ja logiikka ovat kuitenkin tieteitä, joten niillä on oltava jonkinlainen tapa oikeuttaa väitteitä. Muista tieteistä poiketen tämä tapa ei ole väitteiden tai teorioiden empiirinen testaaminen. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että matematiikassa ja logiikassa ”kaikki käy”.

Matematiikassa ja logiikassa väitteen oikeuttaminen samaistetaan väitteen todistamisen kanssa. Todistettua väitettä kutsutaan teoreemaksi. Karkeasti ottaen matemaattinen todistaminen on deduktiivista toimintaa. Deduktiivisesti pätevässä päättelyssä premissien totuus takaa johtopäätöksen totuuden. Deduktiivisessa todistuksessa teoreema johdetaan hyväksytyistä lähtöoletuksista eli aksioomista tiettyjen päättelysääntöjen mukaisesti. Matemaattinen todistus on yksiselitteinen siinä mielessä, että pätevästä todistuksesta pystytään aina kertomaan, että kyseessä todellakin on todistus (kaikkein monimutkaisimmissa tapauksissa tämä voi tosin olla vaikeaa). Usein teoreemoille voi olla myös monta erilaista todistamistapaa.

Keskeistä kaikelle matemaattiselle tutkimukselle on se, että kaikki todistuksessa tarvittavat oletukset, määritelmät, päättelysääntöihin perustuvat välivaiheet, ja niin edelleen, ovat tarvittaessa yksiselitteisesti tarkistettavissa. Ne on esimerkiksi kyettävä muotoilemaan niin, että muut matemaatikot pystyvät tunnistamaan ne. On toki tilanteita, jolloin todistamisen sijaan matemaatikon mielenkiinto voi olla jonkinlaisen kokonaan uuden formaalin systeemin rakentamisessa ja esittelemisessä. Tällöinkin systeemi tulisi mahdollisimman pitkälle pyrkiä muotoilemaan käyttäen yleisesti hyväksyttyä matemaattista kieltä. Myös tämän systeemin suhteesta jo olemassa oleviin systeemeihin olisi hyvä sanoa jotakin; tässä liikutaan jo tietynlaisen todistamisen alueella.

Hyvin monenlaisten aksioomajärjestelmien tutkiminen on matematiikassa mahdollista. Moni tuttu teoria voidaan esimerkiksi ilmaista erilaisina aksiomatisointeina, ja teorioita voidaan myös heikentää tai vahvistaa poistamalla tai lisäämällä niihin aksioomia. Perinteinen matematiikan filosofinen kysymys koskee luonnollisesti sitä, mistä aksioomat saavat oikeutuksensa. Tietyssä mielessä voidaan ajatella, että aksioomat ovat oikeuttamattomia. Matemaatikoilla on yksinkertaisesti oltava olemassa jokin lähtökohta, joihin heidän todistuksensa voivat nojata. Pelejä on monenlaisia ja tärkeintä on, että peliä pelataan ristiriidattomasti ja täsmällisesti. Siksi pelin säännöt eivät saa olla tulkinnaltaan epämääräisiä tai johtaa ristiriitoihin.

Pätevää matematiikkaa on täysin mahdollista tehdä erilaisista lähtökohdista käsin. Vaikka matemaattisen todistamisen perusidea on jotakin, joka yhdistää kaikkea matematiikan tutkimusta, mitkään tietyt aksioomat tai päättelysäännöt itsessään eivät määrittele sitä, mitä matematiikka on tai ei ole. Olennaista on pikemminkin se, että kaikki muodolliset seikat pienintä taustaoletusta ja päättelyaskelta myöten tulisi pyrkiä esittämään yksiselitteisesti ja ristiriidattomasti. Niiden tulee olla muun matemaattisen yhteisön kriittisesti arvioitavissa ja tarkistettavissa.

Jonkin asian esittäminen formaalisti esimerkiksi matemaattisia tai muunlaisia symboleja hyödyntäen ei vielä tarkoita, että kyse on varsinaisesta matematiikan tai logiikan tutkimuksesta. Vaikka asioiden formalisoiminen auttaa monissa tilanteissa tiivistämään ilmaisua, se voi usein toimia hämäävänä tekijänä, jolloin teknisellä notaatiolla pikemminkin peitetään sisällöllisiä ongelmia.

Esimerkiksi joissain arkisissa ja filosofisissa konteksteissa saatetaan hyödyntää symbolista esitystapaa, joka ei ole niin yksikäsitteistä kuin mitä matemaattisessa tutkimuksessa edellytetään. Oikeuttamisen suhteen tämä on ongelmallista, sillä tällaiset systeemit voivat sisältää esimerkiksi implisiittisiä ristiriitoja ja niitä voidaan käyttää mielivaltaisesti todistamaan haluttuja väitteitä. Tulkinnanvaraisuus tarkoittaa myös sitä, että ne eivät ole intersubjektiivisesti laajemman tutkijajoukon arvioitavissa.

Yksikäsitteisyyden hämärtyminen rikkoo myös matemaattisen todistuksen ehdollista luonnetta. Matematiikassa todistettu väite on oikeutettu aina vain suhteessa lähtöoletuksiin. Jos lähtöoletuksia ei ole kunnolla spesifioitu, ei todistuskaan ole tällöin määritelty.

Kohti skientismiä

“Kaoottinen tila, jossa filosofia on ollut suurimman osan historiaansa, on palautettavissa siihen onnettomaan seikkaan, että se ensiksikin hyväksyi tiettyjä muotoiluja aivan liian naiivisti aitoina ongelmina tutkimatta ensiksi huolellisesti, onko niillä tosiasiassa jokin merkitys. Toiseksi filosofia luuli, että on mahdollista löytää vastaukset joihinkin kysymyksiin erityisillä filosofian menetelmillä, jotka poikkeavat erityistieteiden menetelmistä.”

Moritz Schlick, “Positivismi ja realismi”

Tiede ei paini samanlaisten ongelmien kanssa kuin filosofia. Moniin tieteellisiin kysymyksiin löydetään fallibilismin hengessä jatkuvasti parempia vastauksia, ja näyttää siltä, että osaa niistä voidaan pitää käytännössä ratkaistuina. Lukuisia tieteellisiä näkemyksiä on myös hylätty.

Episteemisenä auktoriteettina tiede on ohittanut filosofian ja uskonnon jo aikoja sitten. Osa filosofeista ja teologeista kokee tämän kehityskulun ongelmallisena. Heistä tieteen harjoittajat tekevät kyllä arvokasta työtä, mutta tieteellä on omat rajansa, joita se ei voi eikä saa ylittää. “Perimmäiset” kysymykset on jätettävä filosofialle ja uskonnolle, ja niihin lukeutuvat myös tieteen luonnetta ja tulkintaa koskevat ongelmat. On kuitenkin perin epäselvää, miksi juuri filosofia ja teologia kykenisivät ratkaisemaan kyseisiä pulmia.

Tieteen episteemiseen asemaan voi suhtautua myös toisin. Kenties tieteilijät vain tekevät jotain oikein ja me muut voisimme ottaa siitä opiksemme? Tällöin tieteen episteeminen menestys hyväksytään lähtökohdaksi: tiede on esimerkki ainakin joiltain osin toimivasta episteemisestä toiminnasta. Sen antaman mallin mukaisesti voidaan yrittää analysoida ja muuttaa tieteen ulkopuolella vallitsevia episteemisiä käytäntöjä toimivampaan suuntaan. Tällä mahdollisuudella on kuitenkin rajansa. Esimerkiksi empirian tuolle puolen ulottuva metafysiikka on jo tutkimuskohteensa vuoksi ongelmallista, koska hyvän oikeuttamistavan mukaisia menetelmiä sen kysymysten ratkaisemiseen ei ole.

Listatut hyvän oikeuttamisen yleiset periaatteet näyttävät toteutuvan filosofiassa harmillisen harvoin. Sen sijaan vakiintuneet tieteelliset teoriat, jotka ovat läpäisseet pitkäaikaisen vertaisarvioinnin ja kriittisen keskustelun, tavallisesti noudattavat näitä kriteereitä. Tieteessä ei esimerkiksi katsota hyvällä teorioiden oikeuttamista vetoamalla intuitioon tai täysin (empiirisesti) rajoittamattomaan abduktiiviseen päättelyyn. Filosofian ja teologian puolella tällaiset menetelmät näyttävät kuitenkin olevan, valitettavasti, päivittäisessä käytössä.

Tieteessä pyritään alituisesti vähentämään erilaisten kognitiivisten vinoumien vaikutusta tutkimukseen. Samalla filosofit vaativat toistuvasti, että filosofisten teorioiden pitäisi kunnioittaa tervettä järkeä ja intuitiiviselta tuntuvia väitteitä. Tieteen tulokset ovat kuitenkin usein terveen järjen ja intuition vastaisia, intuitiot vaihtelevat filosofien välillä, eikä toistaiseksi ole vielä annettu mitään perusteita pitää intuitioita luotettavana tiedon lähteenä. Filosofien pitäisi pystyä osoittamaan, miksi intuitiot ovat kussakin tapauksessa luotettavia eli millä perusteella ne toimivat pätevänä oikeutuksen lähteenä. Jos intuitioiden luotettavuutta ei voida oikeuttaa, niihin vetoaminen on mielivaltaista. Mikäli premisseiksi otetaan vain yksilöiden intuitiota, johtopäätös kertoo oikeutetusti vain näistä yksilöitä ja heidän intuitioistaan.

Tämä manifestin allekirjoittaneet ovat skientistejä. Skientismimme perustuu näkemykseen, että tieteen oikeuttamiskäytännöt ovat merkittävässä asemassa sen episteemisessä menestyksessä. Lisäksi uskomme, että tieteessä noudatetaan manifestissa esiteltyjä hyvän oikeuttamisen periaatteita.

Sen sijaan filosofinen argumentointi näyttää vieneen ajattelijaraukkoja vain syvemmälle hämmennyksen suohon. Eikä tämä lopputulos ole mikään ihme: filosofialta näyttäisi kokonaan puuttuvan yhteiset hyvän oikeuttamisen kriteerit – tai ainakaan niitä ei sovelleta johdonmukaisesti. Kenties tässä luonnosteltu oikeuttamiskäsitys voisi kuitenkin ohjata “viisauden rakastajat” pois mielivaltaisen ajattelun rämeeltä.

 

Allekirjoittajat

Ilmari Hirvonen

Janne Karisto

Rami Koskinen

Hanna Pankka

Ilkka Pättiniemi

Henrik Saarinen

Leena Tulkki

Petri Turunen

 

Mitä skientismi on ja mitä se ei ole

Mitä luultavimmin sana skientismi herättää kielteisiä mielleyhtymiä. Tämä ei ole ihme, sillä tavallisesti sitä käytetään pejoratiivisena käsitteenä, jolla tarkoitetaan perusteetonta tai liiallista luottamusta tieteeseen – eli uskonnolliseen uskoon verrattavaa ”tieteisuskoa”. Kukaan ei tietenkään halua myöntää luottavansa tieteeseen liikaa tai ilman hyviä perusteita. Miksi sitten joku julistautuisi skientismin kannattajaksi tai laatisi manifestin sen puolesta? Asiaa valottanee se, että toistaiseksi skientismin kriitikot ovat myös olleet sen pääasiallisia teoreetikkoja. Tämä on yhtä lailla niin valitettavaa kuin kummallistakin. Harvemmin jonkin asian vastustajat antavat kaikkein parhaimman tai suopeimman määritelmän kritisoimalleen kohteelle.

Skientismiä vastaan taistelevat määrittävät vihollisensa miltei poikkeuksetta luonnontieteen kautta. Tällöin skientismillä tarkoitetaan sellaisia näkemyksiä, kuten ”vain luonnontieteellinen tieto on laskettavissa todelliseksi tiedoksi”, ”vain luonnontieteen keinoin löydettävät asiat ovat olemassa” tai ”vain luonnontiede pystyy ratkaisemaan moraaliset kysymykset” (Stenmark 2001: 18). Myönnettäköön, että tällaisella puusilmäskientismillä on kannattajansa. Esimerkiksi filosofi Alexander Rosenberg (2011) on sortunut ihmistieteiden väheksyntään ja luonnontieteiden ylenpalttiseen ihannointiin. Rosenbergin mukaan ihmistieteet ovat jumittuneet neoliittisten esi-isiemme maailmankuvaan ja tarjoavat lähinnä viihdyttäviä illuusioita. Ei siis ole aivan tavatonta, että eritoten teologit ovat maalailleet skientismistä rajoittuneen kuvan, jonka mukaan kyseisen liikkeen edustajat ovat fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa palvovia dogmaatikkoja.

Me Helsingin piirissä olemme toista maata.  Rosenbergin tai Lawrence Kraussin kaltaisten sijaan pidämme itsemme kanssa samanhenkisinä pikemminkin sellaisia ajattelijoita, kuten Don Ross, James Ladyman, Patricia ja Paul Churchland, David Spurrett, James Woodward, William Wimsatt, Michael A. Bishop ja J. D. Trout. Edesmenneistä legendoista maininnan ansaitsevat esimerkiksi Bertrand Russell, Willard Van Orman Quine ja B. F. Skinner. Ehkä tämä pitkälti mielivaltainen lista antaa jonkinlaista osviittaa siitä, millaisen ajattelun koemme itsellemme läheiseksi.

Usein jo sana skientismi saattaa viedä harhaan. Termi on johdettu englannin sanasta science, joka on yleensä varattu vain luonnontieteille. Monesti skientistien käsitystä tieteestä kuvaa kuitenkin paremmin latinan scientia, saksan Wissenschaft ja suomen tiede, jotka kaikki kattavat myös ihmistieteet alaisuuteensa (Hansson 2013: 64). Vaikka luonnontieteet ovat toisinaan ihmistieteitä empiirisesti menestyksekkäämpiä – eikä tämäkään pidä aina paikkaansa – se ei vielä tarkoita, että ihmistieteet olisivat jotenkin vähemmän tieteellisiä. Monesti niiden ongelmat liittyvät siihen, ettei ihmistieteiden tutkimuskohteita yleensä voida eristää yhtä helposti kuin luonnontieteiden. Vaikeudet eivät siis välttämättä johdu metodologisista heikkouksista vaan tutkimuskohteen luonteesta. Samaa perustelua ei kuitenkaan voida käyttää, mikäli yritetään oikeuttaa sellaista tutkimusta, jonka tutkimuskohteen väitetään olevan empiirisen todellisuuden ulkopuolella.

Tämän manifestin allekirjoittaneet skientistit ovat myös samoilla linjoilla W. V. O. Quinen kanssa siitä, että ”[t]iede ei ole arkijärjen korvike vaan jatke” (Quine 1957: 229). Tiede on siis vain systematisoitua arkiajattelua, eikä jotain perustavanlaatuisesti erilaista episteemistä toimintaa. Tieteen ja jokapäiväisen järjenkäytön välillä ei siis ole laatu- vaan aste-ero. Tieteenharjoittaja poikkeaa tavallisesta kaduntallaajasta lähinnä vain siten, että tieteessä pyritään poissulkemaan mahdollisimman hyvin kaikenlaiset virhelähteet ja tuomaan niistä jäljellejääneet eksplisiittisesti esille, jotta muut voivat jatkaa korjaamista. Juuri tästä syystä mielivaltaisuus on oikeutuksen vastakohta ja pahin vihollinen, ja juuri siksi skientistit uskovat, että filosofia voisi hyötyä täsmällisemmästä oikeuttamismenettelyistä.

Mikäli skientisti hyväksyy esimerkilliseksi tiedoksi kaikenlaisten tieteiden tulokset, eikö tämä tee tyhjäksi kaiken sen kritiikin, mitä hän voi esittää esimerkiksi filosofiaa tai teologiaa kohtaan? Ovathan nekin tieteitä Wissenschaft-mielessä (Kojonen 2016: 4). Tällainen vasta-argumentti kuitenkin edellyttää, että skientistin pitäisi tasapäistää samanarvoiseksi kaikki tutkimus, jota jonkin periaatteen nojalla voi kutsua tieteeksi. Skientisti on toki valmis ottamaan heuristiseksi periaatteekseen sen, että jos jokin ansaitsee tieteen arvonimen, siihen luottaminen on todennäköisesti viisaampaa kuin johonkin, jolle tätä nimikettä ei mitenkään voi myöntää.

Tieteestä ei kuitenkaan tee hyvää sen kutsuminen tieteeksi. Monet yksittäisten tieteenharjoittajien ja ryhmien tutkimusprojektit sekä kokonaiset tutkimusohjelmat ovat luokattomia. Lisäksi muun muassa kasvaneet julkaisupaineet, vinoutuneet arviointikriteerit ja tutkimuksen kaupallistuminen ovat omiaan viemään tutkimusta yhä huonompaan suuntaan. Paikoin synkiltä näyttävät tulevaisuudennäkymät eivät silti tarkoita, että peli olisi menetetty. Hyvän tieteen kriteereitä voi tutkia esimerkiksi tieteentutkimuksen keinoin ja tieteellinen tieto on menestyksensä valossa yhä parasta, mitä saatavilla on.

 

LÄHTEET

CHURCHLAND, Patricia Smith (2002): Brain-Wise: Studies in Neurophilosophy, Cambridge, MA: The MIT Press.

BISHOP, Michael A., ja John D. Trout (2005). Epistemology and the Psychology of Human Judgment. Oxford University Press.

HANSSON, Sven Ove (2013): “Defining Pseudoscience and Science” Massimo Pigliucci & Maarten Boudry (toim.) Philosophy of Pseudoscience: Reconsidering the Demarcation Problem, Chicago: University of Chicago Press, s. 61–77.

KOJONEN, Erkki Vesa Rope (2016): The Intelligent Design Debate and the Temptation of Scientism, Abingdon: Routledge.

LAUDAN, Larry (1990): “Normative Naturalism” Philosophy of Science, s. 44–59.

QUINE, Willard Van Orman (1957): “The Scope and Language of Science” The Ways of Paradox and Other Essays, 1976, Cambridge: Harvard University Press, s. 228–245.

ROSENBERG, Alexander (2011): The Atheist’s Guide to Reality, New York: W. W. Norton & Company.

STENMARK, Mikael (2001): Scientism: Science, Ethics and Religion, Farnham: Ashgate.



Kuinka Jumalapöllö syntyi

Millaista on filosofisen lehden toimittaminen? Minervan Pöllö päätti raottaa salaisuuden verhoa ja julkaista uuden toimituskunnan hedelmällisen keskustelun, joka johti Jumalapöllön (1/2014) syntyyn.

Teksti: Minervan Pöllön toimituskunta

Kuusi filosofian opiskelijaa istui pyöreän pöydän ääressä Uudella ylioppilastalolla, kukin mietteisiinsä vaipuneena. Huoneessa vallitsi hiljaisuus, muutamat siemailivat viiniä, toiset vilkuilivat vaivihkaa vierustovereitaan mittailevilla katseilla. Ilmapiiri oli syystäkin jännittynyt, sillä he olivat kokoontuneet yhteen tiettyä tehtävää varten, jonka tärkeyden jokainen tiedosti. Heidän vastuullaan olisi tästä päivästä lähtien Suomen vanhimman filosofisen aikakausilehden toimittaminen. Hämärä oli laskeutumassa maailmaan ja Minervan Pöllön oli jälleen kerran aika lähteä lentoon.

Lue lisää



Anti-age: taistelu kuolemaa vastaan

Julkaistu Minervan Pöllön numerossa 4/2012 ”Kuolema”

Teksti: Maria Hämeen-Anttila

 

Anti-aging – termi, joka tuo salamannopeudella mieleemme Chanelin tyylikkään minimalistisen ja kaviaarin kilohintaa hipovan purnukan, on nimitykseltään mielenkiintoinen ja harvinaisen osuva. Antibiootin tarkoitus on poistaa kehomme terveyttä häiritseviä mikrobeja. Antivirusohjelmat puhdistavat tietokoneemme digitaalisista sairauksista; antisemitistien puhdistus kohdistui yksilön sijasta ei-toivottuun yhteisöön. Anti-aging -liikkeen taistelu käydään ihmisruumiin kiusallista ohjelmointivirhettä, ikääntymistä, vastaan.

Ihmisruumiin eliniän pidentämistä käsittelevän tutkimuksen määrä yllättää laajuudellaan. Elämän pidentämiseen on ehdotettu luonnonmukaisia keinoja kuten energiansaannin rajoittamista; mutkikkaammat ideat ovat pyrkineet ratkaisemaan ongelman geenimuuntelun avulla, toiset taas kloonaamisella ja elinsiirroilla. Kaikkein radikaaleimpia ehdotuksia on esittänyt muun muassa futuristitieteilijä Ray Kurzweil: kunhan saamme tietoisuutemme ohjelmiston siirretyksi kestävämmälle, synteettiselle hardwarelle (luonnonmukaisessa on auttamattoman rappeutumisen ongelma), ikuinen elämä on taattu.

Lue lisää



KESÄTAPAHTUMISTA eli kaupunkitila kaupunkien ulkopuolella

Julkaistu Minervan Pöllön numerossa 3/2012 ”Kaupunkitila”

Juttukuvitus

Teksti: Joonas S. Martikainen

Kuvitus: Jaakko Jekunen

 

Yksi Facebookissa, lehtien sivuilla ja noin yleisestikin keskustelua ja hyörinää herättänyt viimeaikainen ilmiö on ollut keskustelu kaupunkitilasta. Erilaiset kaupunkiaktiivisuuden muodot ovat nousseet tapetille: katutaiteen asemasta ja rangaistavuudesta kiistelyn lisäksi ihmiset ovat ryhtyneet ottamaan kotinurkkiaan omaan käyttöönsä ja ruvenneet pyörittämään ravintolapäivää, ryyppäyspäivää, Kallio-liikettä ja muita vastaavia tapahtumia ja yhdistyksiä, usein silkasta yhdessä tekemisen ilosta. On kiistoja julkisessa tilassa liikkumisesta ja näkymisestä sekä siitä, ketkä saavat olla läsnä kaupallisissa tiloissa, kuten ostoskeskuksissa, jotka valtaavat yhä enemmän tilaa itse kaupungista. Helsingin kaupunginvaltuustossa otettiin jopa käsittelyyn asti esitys katumainonnan kieltämisestä. Naisaktivistit haluavat ottaa yön takaisin ja tuntea olonsa turvalliseksi; Slut Walk korostaa, että naisilla on kaupunkitilassa oikeus näyttää juuri siltä, miltä he haluavat, ilman pelkoa fyysisestä tai muunkaanlaisesta häirinnästä tai väkivallasta.

Toiset kritisoivat ravintolapäiväjengiläisten ja muiden boheemin porvarillisten projektien, no, porvariutta ja yletöntä siisteydenkaipuuta, toiset katujen epäsiistiyttä ja sen herättämää epämiellyttävää tunnetta. Kaupunkitila on vuoroin ylikaupallistunut, turvaton, epäsiisti, liian siisti, mahdollisuus psykomaantieteellisiin kokeiluihin, olohuone, baari ja disko. Kaupunkitilasta kiistellään, sitä halutaan ottaa haltuun, siinä halutaan tehdä ja sanoa asioita, siitä ollaan valmiita taistelemaan.

Lue lisää



Työnteon autuudesta – protestanttinen etiikka, työmoraali ja perustulo

Teksti: Otto Lehto

Julkaistu Minervan Pöllön numerossa 2/2012 ”Joutilaisuus”

Johdanto: protestanttisen etiikan nykytilanne

”Presidentti on työ.” – Suomen Tasavallan Presidentti, Sauli Niinistö

Näyttää siltä, että – presidentin, pääministerin ja valtiovarainministerin tutun turvallisesta retoriikasta huolimatta – protestanttisen työetiikan retoriikan, tuon porvarien ja sosiaalidemokraattien perinteisesti omaksuman dogmin, suosio on kääntynyt dramaattiseen laskuun, samalla kun Euroopan talous ja työmarkkinat ovat kokeneet valtavan alasuhdanteen 2000-luvun alussa.

Suomen vanhojen puolueiden retoriikka on läpeensä luokkataistelun hengen ja protestanttisen työetiikan kyllästämää. Heidän työnteon tärkeyttä korostavan diskurssinsa mukaan on suuri vaara, että talouden kovat realiteetit uhkaavat tehdä lähivuosikymmeninä suomalaisten elämästä vaikeaa. Vanhat puolueet pelkäävät, että nuori polvi downshiftaa itsensä ulos työmarkkinoilta, jääden lähinnä ”skeittaaileen ja dataileen” sosiaaliturvan – ja pahimmassa tapauksessa vastikkeettoman perustulon – varaan.

”Työn määrän Suomessa pitää lisääntyä,” sanoi Lasse Männistö (kok.) minulle hiljattain painokkain äänensävyin. Hän sai lopputuloksen vaikuttamaan väistämättömältä, lohduttomalta, porvaripuolueille ominaisella, omatuntoa kolkuttavalla tavalla, onhan meillä – ”toki” – ongelma väestön ikärakenteen ja sosiaalipoliittisen huoltosuhteen kanssa, eli ns. sosiaalipoliittinen ”kestävyysvaje.” Myös Akavan nykyinen kokoomuslainen puheenjohtaja Sture Fjäder kauhisteli minulle ehdotusta, että protestanttinen työmoraali pitäisi, tai sitä edes voisi, korvata jollain paremmalla. Valtapuolueiden pelko ja huoli moraalin rappiosta näkyy niiden poliittisessa retoriikassa. Talouden kestävyysvajeen korjaamiseksi tarvittaisiin työkykyistä ja työhaluista kansalaista. Mutta sellaista ei kohta enää ole tarjolla – talouden johtajien kauhuksi – kun kansan työmoraali löystyy kuin vyötärömakkara.

Tämä ei ole esimerkki vasemmisto-oikeisto -erottelusta, sillä myös vanhan linjan demarit nykyisessä hallituksessa jakavat porvaripuolueiden huolen rappeutuvasta työmoraalista, mikä näkyy jyrkkänä vastustuksena minkäänlaista sosiaaliturvauudistusta, tai ”silpputyö”- eli ”prekariaatti”-kehitystä kohtaan. Tällainen kehitys on pahasta, sillä se uhkaa kolmikantaisen syndikalismin/korporatismin rakenteita.

Uuden ”punavihreän” vasemmiston työn vieroksunta

Toisaalta koskaan aikaisemmin ei ole vasemmiston itsensä työmoraali ollut niin rappeutunut kuin se on nykyään. Nykyään on hip olla punavihreä kohtuutalouden kannattaja.

”Degrowth” on nimittäin, ironista kyllä, kovassa kasvussa: mm. Tim Jacksonin ja Serge Latouchen kirjoja on käännetty hiljattain suomeksi. Puhutaan työnteon vähentämisestä ja talouslaskusta uutena utopiana.

Tämä on ansiokasta kehitystä sikäli, että yksi suurimmista poliittisen retoriikan tabuista – talouskasvun välttämättömyys – on kyetty murtamaan. Tajuamme, että esimerkiksi onnellisuutta ei voi mitata, tai ainakaan taata, taloudellisen kasvun tai varallisuuden mittareilla. Tabujen murtamisella on sitä paitsi itseisarvo; ”pyhiä” tabuja täytyy aina välillä laittaa likoon, jotta todellinen kulta erotetaan katinkullasta.

Kuitenkin tämä uusi kehitys – joka on lähinnä 60-luvun marcuselaisen ”Uuden Vasemmiston” ”elämän-Marxismin” perinnön jatketta punavihreiden intellektuellin parissa – on myös valitettavaa, koska nykyään ei enää kukaan itseään kunnioittava kriittinen teoreetikko uskalla puhua työpanoksen kasvattamisesta tai edes ihmisryhmästä ”työläisluokka,” vaan lähinnä siitä, miten 1900-luvulla rakennettua työnteon kakkua pitäisi jakaa entistä tasaisemmin – mieluiten työtunteja vähentämällä.

Ainoat vasemmistoajattelijat, jotka vielä puhuvat perinteisistä työn arvoista – valtapuolueiden ulkopuolella – ovat romanttisen luokkataistelun nostalgikkoja; ”epäonnistuneita 60-lukulaisia,” jotka eivät koskaan vetäneet tarpeeksi LSD:tä – kuten Noam Chomsky tai Richard Rorty.

Tässä hekumallisessa uuden vihervasemmiston fantasioimassa ”lopun ajan” ilmapiirissä, jossa työ ja talous nähdään oikeistolaisena hapatuksena, ja jossa laiskuuden paratiisi on vain yhden jointin tai halauksen päässä, valtiollista ”establishmenttia” viime vuosikymmenet hallinnut demari-kokoomus-akseli näyttäytyy protestanttisen etiikan viimeisenä linnoituksena, kuin saarrettu Gomorra – ja aivan yhtä dekadenttina ja tuhoon tuomittuna.

Uudet puolueet vasemmistoliitosta vihreisiin ja piraatteihin kannattavat uudenlaista suhtautumista työhön, joka on suora uhka protestanttiselle työetiikalle – tai ainakin näyttäytyy sellaisena.

Kuka uskaltaa enää uneksia täystyöllisyydestä? Kuka enää kehtaa muka tunnustaa rakastavansa työtään – saati sitten ylitöitä! Joskus oli vielä kunniakasta sanoa tekevänsä kahta duunia samanaikaisesti; nyt se on valitettavaa prekariaattikehitystä, joka täytyy murtaa – downshiftaamalla ja jakamalla ilmaista rahaa kaikille. Sosialismi ilman työtä: tämä on vasemmiston uusi motto.

Työttömyyden ja vapaa-ajan valtakunta on onnen valtakunta?

Mutta eikö vapaa-ajan lisääntyminen ole juuri se autuuden tila, johon ihmiskunta, tuo selkärankansa pikkuhiljaa kadottava nisäkäs, halajaa?

Bob Black on kirjoittanut anarkistisessa klassikkoesseessään ”Eroon työstä!”, että ”voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän täytyy lopettaa työnteko.” Tulee huomata, että protestanttisen työetiikan mukaan (jota Max Weber kutsui ”kapitalismin hengeksi”) taas voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän pitää tehdä töitä – ja tehdä lisää työpaikkoja talouskasvun avulla. Tämä kohtalokas aatteellinen muutos, eli protestanttisen työmoraalin rappio, on osa kristinuskon kuolemaa post-nietzscheläisessä Euroopassa.

Mutta miksi työstä edes pitäisi nauttia? Eikö ole parempi, että vähennämme yhteisvoimin yhteiskunnan kokonaistyöpanosta ja siirrymme pienemmän tuotannon ja pienemmän kulutuksen aikaan? Jopa Soininvaaran kaltainen teknokraatti on asettunut kannattamaan työviikon lyhentämistä ja vapaa-ajan lisäämistä. Työnteon autuudesta on jo korkea aika siirtyä vapaa-ajan autuuden ihannointiin – vai kuinka?

Mutta mistä se vapaa-aika ”saadaan” tai ”luodaan” – vai myönnämmekö me sen itsellemme tietynlaisen antautumisen – Heideggerin Gelassenheit, Learyn ”turn on, tune in, drop out” – kautta?

Nykyään, toisin kuin vielä 80- ja 90-luvuilla, ei enää uskota (paitsi Ray Kurzweilia fanittavien transhumanistien keskuudessa, Zeitgeist-utopioissa ja hurmoksellisissa TED-konferensseissa), että kehittyvä teknologia takaa meille tämän vapaa-ajan utopian; ei, vaikka juuri teknologia, talouskasvu ja kansainvälinen kauppa – kuten sekä Adam Smith että Karl Marx olisivat sanoneet – ovat taanneet meille historiallisesta korkean elintason. Työnarvoteoria on korvattu vasemmistointellektuellin piirissä utooppisella sosialismilla. Antiglobalisaatioliike vastustaa pahoja korporaatioita mutta ei pysty tarjoamaan mitään parempaa utopiaa kuin tuo työttömien kibbutzim – Occupy-liike – Wall Streetillä ja Helsingin keskustassa.

Me nautimme kollektiivisesti aikaisempien sukupolvien perinnöstä, ja työhön perustuvan talousajattelun hedelmistä, tuomatta itse mitään uutta kehitysvaihetta taloudellisen kehityksen historiaan, paitsi idean regressiosta kohti menetettyä esiteollista Edeniä, harmonista työttömien paratiisia.

Uuden ajan profeetat eli protestantismin eutanasia

Tämä uusi työn vieroksunta on ennen kaikkea humanistien ja laiskistuneiden pääkaupunkilaisten, mutta myös nuorison anomisten, postmodernien asenteiden seurausta.

Työläisen – tai, kuten nykyään sanotaan mieluummin, yrittäjän – ”protestanttinen omatunto” on todella kokenut mahalaskun, mutta ehkä se on positiivista kehitystä, joka johtaa meitä kohti autuasta, sopivan punavihreää, ekologisesti kestävää, kevyen työviikon kohtuutaloutta, jossa lauletaan ja soitetaan reilun kaupan nokkahuilulla yhdessä onanoivassa ruokaringissä sateenkaaren alla?

Ehkä; mutta työmoraalin löystyminen vieraannuttaa meitä työstä. Se on työn hedelmistä nauttimista ilman työn tekemisen iloa. Siinä vieraannutaan tavaroiden, palveluiden ja ideoiden alkuperästä ja olemuksesta. Siinä hylätään ne periaatteet jotka mahdollistavat vapaa-ajan nautintojen kasvun. Työmoraalista luopuminen ei ole hyvä lääke kuolevan protestanttisen etiikan jättämään tyhjiöön. Tarvitsemme korvaavia mekanismeja, joilla taataan työnteon arvostus jatkossakin.

Ainoastaan työnteolla ja talouskasvulla saavutettu historiallisen korkea elintasomme, yhdistettynä 1900-luvun sosiaalidemokraattiseen kamppailuun säädyllisen työviikon puolesta, on mahdollistanut vapaa-ajan lisääntymisen – eli viime kädessä kaiken tämän punaviherhippityttöjen, protestanttista työmoraalia syöpäläisen lailla tuhoavan, downshiftaus-lusmuilun ja Reilun Kaupan kahvilla elämisen valtion verorahoilla, eli suurten ikäluokkien työpanoksen kustannuksella.

Emme ole, nyt tai koskaan, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa voisimme sanoa, että olemme tehneet tarpeeksi työtä tai saavuttaneet ”riittävän” elintason, koska ainoa ”riittävä” elintaso on se, että kaikki tarpeemme ja halumme ovat tyydytettyjä – mikä lienee (vielä) kaukainen tavoite. Sitä ei voi saavuttaa, mutta sitä kohti voi mennä askel askeleelta: kovan työn kautta. Olemme vielä köyhiä, primitiivisiä Adameita, jotka ovat tuskin maistaneet Edenin puusta – ja nyt jo kaipaamme, ennen aikojamme, takaisin laiskottelijoiden Paratiisiin. Tämän on mielen heikkoutta, häpeällistä sellaista. Se on moraalin rappiota. Emme ole enää valmiita ottamaan vastuuta omasta tulevaisuudestamme ja ”käärmeen” – tiedon ja kehityksen – tiestä, vaan käperrymme mieluummin takaisin tietämättömyyden ja pyhyyden paratiisiin, jossa mitään ei tapahdu mutta morfiini, ja jumalainen tietämättömyys, ovat hedonistinen kohtalomme.

Jos todellisuudessa ”tyydymme” kohtuuteen, ainoa tapa pitää yllä saavutetun utopian illuusiota on repression, mytologian ja väkivallan kautta. Dystopia on seurausta oikoreiteistä onneen.

Ainoa tapa saavuttaa todellinen vapaa-aika – sellainen, joka on vapaa paitsi työstä, myös kärsimyksestä – pohjaa yhteiskunnalliseen edistykseen, työnteon arvostamiseen, teknologiseen kehitykseen ja kestävään talouskasvuun. Tämä voi olla konservatiivinen utopia, liberaalinen utopia ja sosialistinen utopia, riippuen ihmisten näkökulmasta. Tämä on, yhtä kaikki, Valistuksen ja kehitysuskon utopia, jolle – yhdistettynä uuteen työmoraaliin – uskon, että on vielä tilausta.

Uskon, että työntekoa ja talouskasvua, eli yhteiskunnallisen kehityksen moottoria, pitääkin arvostaa – eli moraalisesti puolustaa – myös jatkossa, vaikka protestanttinen työetiikka on tullut tiensä päähän.

Mutta toki liioittelen kehityssuuntia. Elämmekö muka protestanttisen etiikan loppua? Ei kai: onhan meillä vielä jatkuvaa työnteon ihannointia ja talouskasvun välttämättömyyttä korostavaa retoriikkaa.

Ja todella: Eurooppaa nykyään hallitsevat perinteikkäät puolueet (nuo ”talouskasvun” Cagliostrot ja Houdinit, jotka taikovat työpaikkoja peräaukostaan) puhuvat ikään kuin protestanttinen työmoraali olisi vielä olemassa, voimissaan ja toimiva pelote ihmisten omalletunnolle; mutta uudemmat puolueet, ja lapset ja nuoret ikäluokkana – jotka pääsääntöisesti kannattavat näitä uusia puolueita – haluavat vähintään lyhyempää työviikkoa ja yleensä myös jonkinlaista ”ahneuden ja kulutuksen hillitsemistä” – joka on koodikieltä työntekoon kannustavan kapitalistisen omantunnon tappamiselle.

Tähän ei ole ratkaisuna kuin protestanttisesta työmoraalista luopuminen ja korvaavan työmoraalin kehittäminen tilalle.

Lopuksi: Miten helvetissä korvaamme protestanttisen etiikan?

On selvää, että yhteiskuntamme on tullut tiensä päähän. Se ei voi jatkua nykyisellään tai kehittyä eteenpäin – saati kasvattaa työmarkkinoitaan – niin kauan kuin kasvavat lapset ja nuoret joko ”syrjäytyvät” kokonaan pois yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta zombikuluttajiksi, tai downshiftaavat ja uudelleensosialisoituvat kohti hippikohtuuyhteiskuntaa – kummassakin tapauksessa nakertaen hyvinvointivaltion toimintaedellytyksiä.

Olisi hyvä, että protestanttisen työmoraalin – tuon ”laiskaa” ihmistä kepittävän fasistisen omantunnon – tilalle kehitettäisiin korvikkeita, jotka säilyttäisivät protestanttisen työetiikan hyödyt mutta eliminoisivat sen haitat, ja yksi parhaimmista keinoista olisi kannustimen, porkkanan, kehittäminen niin houkuttelevaksi, että mitään keppiä ei tarvita. Utooppisesti sanoen työnteon masokismi/sadismi on korvattava työn ekstaasilla.

Yksi hyvä tapa kannustaa työntekoon ja samalla mahdollistaa vapaa-ajan uusi utopia on, ”Perustulon aika”-pamfletin (2012) – ja puolueiden kuten vihreiden, vasemmistoliiton, piraattien ja edistyspuolueen – mukaan, vastikkeeton perustulo. Perustuloa voi puolustella monelta suunnalta, mutta kaikki liittyvät työteon kannustavuuteen. Se poistaa työltä sen ”elämän ja kuoleman” elementin, joka on ollut protestanttisen etiikan moottori, koska kenenkään ei tarvitse kuolla nälkään tai anella almuja pysyäkseen elossa, eikä myöskään olla valtion jatkuvan kontrollin alaisena. Samalla se mahdollistaa työn uudelleen arvostamisen, koska kaikki työnteko on kannattavaa, mikä puolestaan lisää työhalua ja työn autonomiaa. Perustuloa voi toki myös vastustaa, jos kokee, että keppi, eli pelko köyhyydestä ja kuolemasta, on parempi kannustin kuin porkkana, eli innostus tulevaisuudesta ja itsensä kehittämisestä. Tämä on kuitenkin turhaa, sillä a) protestanttinen omatunto on kuolemassa (”Jumala on kuollut”) ja b) nautinnon tavoittelu on parempi ja tehokkaampi modus operandi toimintaan kuin tuskan välttely.

Uskoisin, että työn ja vapaa-ajan uudelleenmäärittelyssä nimenomaan vastikkeettoman perustulon käyttöönotolla tulee olemaan erittäin merkittävä osuus. Vastikkeeton, ilmainen raha yhdistettynä uuteen autonomiseen ja optimistiseen työmoraaliin, jossa yksilöt ja yhteisöt löytävät uuden tavan toimia vapaana verkostona, mahdollistaa yksilön tarpeiden mukaan sekä omaehtoisen downshiftaamisen että omaehtoisen työnteon. Perustulo luo uutta yhteisöllisyyttä radikaalin yksilön vapauttamisen kautta.

Toinen päämäärä voisi olla kaiken ”turhan” työn korvaaminen koneellisilla ja automatisoiduilla prosesseilla. Tämä jättäisi ihmisille vapaa-aikaa sekä mahdollisuuksia omaehtoisen työn tekemiseen, vapaaehtoiseen toimintaan, harrastamiseen ja henkiseen kehitykseen. Työn ”pakon” poistaminen ja ihmisten vapauttaminen näillä kahdella tavalla – perustulon ja ”teknologisen työttömyyden” kautta – palauttaisi vieraantuneen työläisen (vrt. Marx, Hegel) takaisin työnsä omaehtoiseksi herraksi.

Myös Bob Blackin tavoite työn loppumisesta voi toteutua – mutta on parempi, että se toteutuu kasvavan elintason ja kestävästi kasvavan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen eikä yhteiskunnallisen stagnaation ja kehitystavoitteista luopumisen kautta. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi tarvitaan perustuloon pohjautuvaa uutta, ei-protestanttista työetiikkaa, jossa yhdistyy yhteisöllinen vastuu heikoimmista ja yksilön autonomian ja vapauden maksimoiminen taloudellisen ja teknologisen kehityksen kautta ekologisen kestävyyden rajoissa. Uusi aika ansaitsee vapauteen ja autonomiaan perustuvan uuden työetiikan, mikä on samalla myös vapaa-ajan etiikkaa – koska vapaa-ajan onnellisuus on työn – yksilöllisen ja kollektiivisen – hedelmistä nauttimista.

Mitä parempaa työtä kehitämme, sitä nautinnollisempaa vapaa-aikaa – ilman huolia, sairauksia ja kuolemantuskaa – saavutamme, ja tämän pitäisi olla kaiken yhteiskunnallisen kehityksen päämäärä.

”Se, joka työnsä tehtyään asettui käärmeenä tiedon puun alle lepäämään, oli Jumala itse: hän toipui siitä, että oli Jumala… Hän oli tehnyt kaiken liian kauniiksi… Paholainen on vain Jumalan joutilaisuutta aina joka seitsemäs päivä…” – Nietzsche, Ecce Homo (s.108)

Lähteet:
Black, Bob: ”Eroon työstä!” (http://idlenest.freehostia.com/links/eroon.html)
Nietzsche, Friedrich: ”Ecce Homo” (2002), Summa Kustannus, Helsinki
Perkiö, Johanna & Suopanki, Kaisu (toim.): ”Perustulon aika” (2012), Into Kustannus, Helsinki